Voyages extraordinaires

Alkoi sitten lomakin, ja nöyrin palvelijanne päätti omistaa sen ranskan kielelle - espanjan lisäksi. Puolen vuoden ajan olen vilkuillut salaa ranskan oppikirjoja - minulla on sekä La France, notre affaire että Chère Mariannen molemmat osat - ja nyt päätin hankkia sanakirjan (WSOY:n ranska-suomi) ja pari Akateemisessa alennuksessa olevaa ranskalaista klassikkoa. Kyseessä ovat tietenkin sellaiset vanhan hyvän ajan ranskalaiset seikkailuromaanit, jotka kaikki ovat jo lapsina lukeneet, eli Vernen Tsaarin kuriiri ja...niin, mikä tuo Vingt Mille Lieues sous les mers onkaan suomeksi? Niinpä tietysti, Sukelluslaivalla maapallon ympäri.

Totta kai nämä kirjat muistaa melkein ulkoa, vaikka niihin ei valitettavasti poikavuosien jälkeen ole koskettukaan - mitä ihmettä te siinä irvistelette? Minulla on, jottas tiedätte, ollut oikea lapsuus auto- ja sotaleikkeineen ja Jules Verneineen, ilman mitään osallistuvia vasemmistolaisvanhempia ja niiden typeriä kieltoja ja moralisointeja - eipä sitten ole aikuisena tarvinnut enää kaahata Datsunilla (huomatkaa: Datsunilla, ei Nissanilla) ja kuvitella sitä Keke Rosbergin formulaksi, saati sitten rymytä metsissä rynkkäri kainalossa ja runkkari komentamassa, vai mitä pirun santsareita ne nyt ovat. Tuntuu siltä, että näillä nykyajan nuorilla jätkillä on ihan pakonomainen tarve kohkata isänmaallisuudestaan ja ajella autoilla juuri sen takia, etteivät ne ole saaneet leikkiä sotaa ja rallikisaa siinä iässä, jossa se on normaalia. Eräiden bloggaajien taipumus junabongailuun taas kielii lapsuusvuosina syntyneestä märklinittömyyskompleksista. Eräällä läheisellä miespuolisella sukulaisellani oli nimenomaan vasemmistolais-osallistuvasti hössöttävä äiti, ja seuraukset olivat arvattavat: kaverista tuli opistoinsinööri ja rasismiinkin taipuvainen, ja toki hänelle maittavat sekä tupakka- että tislaamoteollisuuden tuotteet selvästi paremmin kuin nöyrimmälle palvelijallenne. Kävipä hän käsittääkseni sen armeijankin.

Jos minulla olisi poikia, ei tulisi pieneen mieleenikään kieltää heitä leikkimästä sotaa ja rallikisaa. Se, mikä olisi tärkeää, olisi opettaa heidät lukemaan hyviä kirjoja niin että heillä olisi muutakin kuin sota- ja rallileikit. Se tietysti on ikävää, että poikien tekemiseen tarvitaan nainen, ja sellaiset naiset, joilla ei olisi älyttömiä ja asiattomia, vanhainpiikain kirjoittamista kirjoista (vai blogeista?)luettuja harhakäsityksiä lasten kasvatuksesta, eivät totisesti puissa kasva. Jos tässä menisi naimisiin ja hankkisi lapsia, niin pitäisi ottaa alusta alkaen sellainen linja, että akka saatana et lasten kasvatukseen puutu tai tuossa on ovi. Sitten joutuisi tietysti itse vaihtamaan kakkavaipat, mutta se olisi sen arvoista. Olisi varmaan pitänyt silloin Irlannissa norkoilla paremmin sitä lakia opiskellutta Söpöyttä. Sen jos olisi saanut muijaksi, niin sen olisi voinut panna töihin elättämään minut ja pojat - lakinaisillehan maksetaan mukavasti fyrkkaa.

Koska tästä on viime aikoina tullut julkkistenseurantablogi, panen merkille, että aina hauskan, nokkelan ja miellyttävän vaikutelman tehnyt Vivica Bandler, omaa sukua von Frenckell, on poistunut keskuudestamme pitkän ja merkittävän elämäntyön tehneenä, kunnianarvoisessa iässä ja elämästä kyllikseen saaneena. Kiitos kaikesta ja kepeät mullat. Kontrasti tuohon pari päivää sitten puheena olleeseen olioon ei voisi olla jyrkempi.

Muutama vuosi sitten Vivica Bandler muisteli radiossa nuoruuttaan toisen maailmansodan aikana ja suhdettaan mieheen, jolta hän sai sukunimen Bandler. Mies oli juutalainen, ja Bandlerin isä Erik von Frenckell taas ainakin pragmaattisista syistä saksalaisten puolella, koska uskoi yhteiskunnallisen asemansa vuoksi joutuvansa ammuttavaksi tai ainakin Siperiaan, jos Hitler häviää sodan ja venäläiset miehittävät Suomen. Hitlerin voitto taas olisi merkinnyt sitä, että Vivican mies olisi joutunut kaasuun, tai siltä hänestä ainakin silloin näytti. Molemmissa tapauksissa Vivica itsekään ei olisi ollut turvassa. Niinpä hän joutui elämään sotavuodet Skyllan ja Kharybdiin välissä, ilman toivoa. Mutta kuten tiedämme, armossaan Herra ei antanut meitä heidän hammastensa raadeltaviksi: paula katkesi, ja me pääsimme pois; ja tämän armon vuoksi (armon, jota emme ansainneet) myös Vivica Bandler vältti molemmat tulevaisuuttaan vaanineet vaarat ja pääsi tekemään elämäntyönsä. Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.

Asiasta tieskuinkamonenteen, mutta otsikkoon palaten: Plökin interblogistinen iskuryhmä pyytää välittämään linkin Vera I:n ottamiin kuviin Helsingin urbaanista sykkeestä. Tuosta tulikin mieleeni, että Helsingissä voisi varmaan päiväseltään käydä jossain välissä, nyt kun on loma. Ilmoittautuuko kukaan vapaaehtoiseksi pitämään seuraa?