Tiistain tylsyyksiä

Ei oikein ole aikaa eikä viitseliäisyyttä blogata, kun ilmojakin pitelee.

Jollain nettifoorumilla on juoruttu, että se kamala miespuolinen Jasmin, Petteri Jussila, olisi hukkunut Näsijärveen. Todisteena on viitattu siihen, että Helsingin Sanomien nettisivuilla on sanottu "miehen hukkuneen Ylöjärvellä". Eikö Ylöjärvellä ole muita miehiä kuin Petteri Jussila? Onko tilanne todellakin niin synkkä?

Pari päivää sitten oli puhetta Mobergin maastamuuttajaromaanista. Siinä muuten olisi kirja, joka pitäisi tosiaan kääntää iirin kielelle: käsittelee irlantilaisille tuttua aihetta. Suurin osa niistä syntyperäisten puhujien kirjoittamista iirinkielisistä kirjoista, joita tarjoillaan kielellisiksi esikuviksi, käsittelee maastamuuttoa - joko emigraatiota Yhdysvaltoihin tai sitten Englantiin. Yksi ensimmäisistä iiriksi lukemistani kirjoista - ehkä helpon ja sujuvan kielensä ansiosta aivan ensimmäinen - oli Dónall Mac Amhlaighin Dialann Deoraí, Maastamuuttajan päiväkirja, joka käsittelee kirjailijan nuoruutta sekatyömiehenä sodanjälkeisessä Britanniassa. Muistaakseni hän oli ainakin apuhoitajana sairaalassa sekä sekoitti sementtiä raksalla. Työtovereiden joukossa oli mm. puolalaisia, joiden kieltä Dónall uumoili iirin sukulaiseksi, koska siinä oli tuttuja äänteitä.

Aivan erikoisasemassa sitten on Micí Mac Gabhannin muistelma Alaskan kultaryntäyksen ajalta. En tiedä, muistaako kukaan televisiosarjaa Lumikenttien kutsu, joka näytettiin kun olin itse tavattoman nuori, tuskin edes koulussa, mutta se jäi mieleen siksi, että siinä hyvin tehokkaasti kuvattiin, kuinka lopultakin kultaa löytänyt kaivaja kynittiin puhtaaksi pokeripöydässä: tällöin kuva siirtyi näyttämään kaivajan lapsuutta, jolloin isommat ja kovemmat pojat olivat vieneet häneltä rahat, ja hän jäi huutamaan: Ne ovat minun rahojani! Olisi kiintoisaa kuulla, olinko todella niin nuori kun sarjaa näytettiin, ja muistaako sitä kukaan muu. Siitä jäi kyllä hyvin voimakas mielikuva kullankaivuun toivottomuudesta elinkeinona ja kullankaivajien viheliäisestä, epätoivon täyteisestä elämästä. Se televisiosarja hiipii kyllä mieleen, kun lukee Micín kirjaa. Micí oli silminnähden järkyttynyt siitä, miten ankaraa darwinilaista luonnonvalintaa kultakentillä koettiin: mieleen jäi hänen aito tuohtumisensa siitä, että kaveri - se proverbiaalinen kaveri, jota ei jätetä - yritti jättää hänet matkastaan pulaan keskelle lumikenttiä. En nyt muista kaikkia yksityiskohtia, pitäisi varmaan lukea se kirja vielä uudestaan.

Muuan lukijoistani kertoo lukeneensa Mobergin maastamuuttajaromaanin salavihkaa intissä, samaan tapaan kuin minä luin mm. Jörn Donnerin kirjan Terveenä sairaalassa oman siviilipalvelukseni aikana Fennica-kokoelman hyllyjen välissä - itse en sentään moiseen ole ryhtynyt, minusta se kolahti ihan riittävän hyvin köyhälle ja nälkäiselle opiskelijalle 1980-luvun lopussa. Maastamuuttajien kokemuksissa koskettavinta oli kaikki se epäreiluus - siis käytän tarkoituksella hieman lapsellista sanaa - jota he joutuivat rapakon takana kohtaamaan. Kaikki yrittivät huijata, ja erityisen kyynisiä huijareita olivat tietysti omaa kieltä puhuvat huijarit, jotka kusettivat arkajalkaisia maanmiehiään jo satamalaiturilla. Hyväntahtoiset ja reilut ihmiset, joihin Karl Oskarin seurue törmää, puhuvat useinkin englantia ja ovat vakiintuneita Yhdysvaltain asukkaita: voisi ajatella tämän symbolisoivan jossain mielessä sitä, kuinka sulatusuunin yhteinen amerikkalaisuus syntyy, kun ihmisten on pakko erota omista maanmiehistään ja lyöttäytyä muita kansallisuuksia edustavien kunnon ihmisten seuraan.

Nythän blogimaailmassakin on näkynyt näitä maastamuuttajia, joilla tuntuu menevän paljon paremmin kuin Karl Oskarin porukalla aikoinaan. Oma pisin ulkomaankeikkani oli Irlannissa talvella 1998-1999, ja se oli rankempi reissu kuin odotin, koska en osannut varautua niin vieraaseen ilmanalaan kunnolla, ja hyväätarkoittava ystävällisyyskin jäi minulta usein tunnistamatta, ymmärtämättä ja mieltämättä, koska irlantilainen ystävällisyys tuntuu suomalaisesta usein jopa liioitellulta makeilulta ja hyvin kömpelöltä psykonarttuilulta. Jälkeen päin tulee kyllä mieleen, että siinä saattaa olla yksi maastamuuttajan, emigrantin peruskokemuksia: kykenemättömyys lukea toisen maan ihmisten tunteita, tai ehkä vielä enemmän tietoisuus siitä kykenemättömyydestä: pelko siitä, että kusetetaan karkeasti eikä itse huomaa sitä.

Ehkä kyse on kuitenkin vain omasta sosiaalisesta kyvyttömyydestäni, jonka perusteella odottaisin näiltä bloggaavilta ekspatriaateilta enemmän puhtaan ahdistuksen tunteita ja haeskelen niitä turhaan heidän nettipäiväkirjoistaan: eikö teille, Peter Elk, Harmless Kitty tai Sporen Karambola, koskaan iske päälle sellaista elementaarisen ahdistuksen tunnetta, että tästä ei nyt selviä? Tai eivätkö ulkomaalaiset koskaan käyttäydy tavalla, joka on näkökulmastanne niin selittämätön ja mahdoton tulkita tai ymmärtää, että se aiheuttaa melkein klaustrofobisen kohtauksen? Eikö kommunikaatio koskaan mene täydellisesti ja korjaamattomasti tukkoon?