Politiikan mielenkiintoisuudesta

Tiedemiehen blogissa pohditaan politiikan mielenkiintoisuutta ja mielenkiinnottomuutta 1970-luvun hurjien kädenvääntöjen valossa. En voi olla huomauttamatta, että 1970-luvulla lapsuuteni eläneenä olen jo pitkään epäillyt niin taistolaisuuden kuin muidenkin poliittisten intohimojen olleen jonkinlaista virtuaalijännitystä, jota, hrm, diskursiivisesti tuotettiin, kun todellisuudessa maassa vallitsi hyvin pitkälle menevä yksimielisyys hyvinvointipolitiikan suunnasta. Joka vaaleissa vasemmisto katsoi taistelevansa säälimättömiä fasistikapitalisteja vastaan, jotka eivät muuta odottaneetkaan kuin tilaisuutta niljaisesti höröttäen ottaa viimeisen leivänkannikan köyhän lapsen suusta. Oikeisto taas lähti siitä, että joka vaalit käydään siitä, ottaako neuvostokommunismi ja sen kuuliaiseksi kätyriksi varmasti pohjimmiltaan kääntyväinen SDP maassa vallan peruuttamattomasti ja säälimättä ja joudummeko kaikki piikkilankojen taakse. Oikeasti kyse oli kuitenkin vain siitä, minkä firman kyltin alla siihenastista politiikkaa oli tarkoitus jatkaa.

Nyt sitten elämme synteesin jälkeistä aikaa, jolloin sekä (ay-)vasemmiston että (yritys-)oikeiston tavoitteet on pitkälti hyväksytty osaksi poliittista valtakulttuuria. Politiikka ei kykene herättämään suuria intohimoja, paitsi antiglobalisaatioaktivisteissa, jotka lähtevät siitä, että oikeisto on voittanut ja tuhatvuotinen orjuudenaika on alkanut (myönnetään, ettei siitä monta vuotta ole, kun itse pelkäsin samaa), ja (pseudo)libertaristeissa, joille 99,9 % ihmisistä on sosialistien ja kommunistien harhaanjohtamia houkkia, kokoomus on kommarien soluttama ja Suomi on sosialistinen maa. Libertaristeista suurin osa lienee kliinisestikin mielisairaita (koko "libertarismi" on Suomessa käytännössä vainohullulla tavalla antikommunististen oikeistoekstremistien peitenimi), eivätkä antiglobalisaatioaktivistitkaan niin spontaaneja kansan tahdon ilmaisijoita ole kuin väittävät olevansa.