Edgar Rice Burroughsin Barsoom

Väkivallan ja seksuaalisen vihjailun määrä hämmästytti minua. Olin varmaan alitajuisesti uskonut siihen sovinnaiseen käsitykseen, että elämä oli ennen viattomampaa. Luulin, että vain meidän sukupolvemme nautti moisesta verellä lotraamisesta. Vaikka nämä klassikot eivät kuvaakaan veritöitä yhtä avoimesti ja yksityiskohtaisesti kuin nykyajan toimintaelokuvat, niissä on enemmän teurastusta kuin kuuluisikaan olla. Sankari, John Carter, sananmukaisesti silpoo ja hakkaa kaiken tielleen osuvan vaeltaessaan Marsin sammalpeitteisten kumpujen ja tasankojen halki kauniin punaihoisen prinsessansa Dejah Thorisin perässä. Vaikka seksiä ei koskaan avoimesti mainitakaan, ritarillisista romansseista ei ole pulaa. Kun vielä muistetaan, että Burroughsin Marsissa kukaan ei pidä vaatteita, tarinat eivät ole vain täynnä väkivaltaa, vaan henkivät myös latenttia, alkuvoimaista seksuaalisuutta. (Christopher Sannes Barsoomille omistetulla nettisivullaan)

Tämän herran nimen äänsin pikkupoikana Edgar Rike Burro-hou-g-h-s-h-s-h - kyllä, jokainen g, h ja s oli äännettävä erikseen, mutta jo viisivuotiaana suurrrenmoisen foneettisen lahjakkuuteni ansiosta onnistuin vääntämään kieleni moiseen viritykseen. Tarzan oli tuttu tietysti alun perin telkkarista ja sarjakuvista; "avaruuksien Tarzaniin" John Carteriin tutustuin vasta pikkuhiljaa, ja hän taisi olla tapetilla eniten tuossa 11-12 vuoden iässä. "Marsin sankarin" luin varmaan hyvin nuorena, pari-kolmekin vuotta ennen muita sarjan kirjoja, ja minulle oli sitten tavaton helpotus saada selville, että Carter oli päässyt takaisin Barsoomiin prinsessansa Dejah Thorisin luo. "Marsin sankarissa" oli mielestäni nimittäin alusta loppuun selvästi synkempi ja ahdistavampi tunnelma kuin useimmissa Burroughsin viihdevirityksissä, vaikka tietysti Tarzan-kirjatkin ovat täynnä sadismissaan avoimesti seksuaalistakin julmuutta. (En silti menisi kieltämään niitä lapsilta, koska loppujen lopuksi sadistiset impulssit lienevät osa universaalista inhimillisyyden tilaa, ja niitä kuuluu oppia hallitsemaan ja hillitsemään niiden kieltämisen sijasta. Mitä todennäköisimmin "nuorten naisten fasistinen pahuus", josta niin paljon jaksan inttää, on seurausta nuorten naisten tiedostamattomasta sadismista. Olen jo toisessa yhteydessä sanonut, että nykyinen sadomasoilubuumi saattaa olla hyvästä, koska se asettaa sadistiset ja masokistiset impulssit oikealle kohdalleen ihmisen elämässä: makuuhuoneeseen, turvasanojen taakse. Tämä on paljon parempi vaihtoehto kuin se, että nuoret naiset purkavat sadismiaan tiedostamattomasti sublimoimalla sen nuorten miesten kiusaamiseksi.)

Ostin Finnconin antikkahyllystä taskukirjan A Guide to Barsoom, ja se riittikin aika pitkälle palauttaessani Mars-kirjoja mieleeni. Mars-kirjat ovat maailmaltaan liiankin paljonpuhuva amerikkalaisen viihdekirjallisuuden luomus: ne sijoittuvat kuviteltuun Marsiin - paikallisella kielellä Barsoomiin - , jossa asuu hyvin meidänkaltaisiamme ihmisiä, paitsi että he elävät tuhatvuotiaiksi ja pysyvät suurimman osan ajasta nuorina ja kauniina. He ovat tietenkin myös hyvin siveellisiä ja ankarien ritarillisuuslakien alaisia, lukuunottamatta pahiksia, joille Burroughsin teoksissa - myös Tarzanissa - on ominaista avoin seksuaalisuus. Kaikki barsoomilaiset puhuvat samaa kieltä, käytännöllistä kyllä; mutta joka maassa käytetään erilaista kirjoitusjärjestelmää, joka ilmeisesti on osittain ideografista, osittain pikakirjoituksen luonteista ja osittain foneettista - Burroughsin suomentajat (alkuteksteistä en tiedä) käyttävät barsoomilaisista kirjaimista reilusti nimitystä "hieroglyfit".

"Tieteiskirjallisuudeksi" näitä pehmopornoiluja - ne ikuisesti kauniit barsoomittaret kulkevat pelkissä stripparitytön hihnoissa, pukeutuminen ei kuulu asiaan (tästäköhän syystä Hollywood ei ole vielä kehdannut filmatisoida ensimmäistäkään Mars-kirjaa?) - tuskin voi kutsua, sillä John Carterin seikkailut eivät ole miltään osin edes Burroughsin oman nuoruuden (= 1800-luvun loppu, vuosisadan vaihde) aikaisen tieteen mukaisia. Erityisen koomisena luonnontieteellisestä näkökulmasta on pidettävä "kahdeksatta ja yhdeksättä sädettä", kahta Marsin spektrin ylimääräistä väriä, "joita on yhtä mahdotonta selittää Maan asukkaalle kuin punaista väriä sokealle". Jo kymmenvuotiaana olin hyvin perillä siitä, että värien havaitsemiseen tarvitaan a) silmä, joka kykenee aistimaan tietyn aallonpituuden ja b) aivot, jotka ovat tottuneet aistimaan sen aallonpituuden tiettynä värinä. Toisin sanoen, siinäkin tapauksessa, että John Carter olisi kyennyt Maan ihmisen silmillään erottamaan kahdeksannen ja yhdeksännen säteen, hänen aivonsa olisivat todennäköisesti esittäneet ne hänelle olemassaolevina väreinä. Puhumattakaan nyt siitä, että spektrin jakaminen juuri seitsemään perusväriin on oikeastaan pelkkä sopimus: ei siellä ole selvärajaisia värieroja, vaan aallonpituusjatkumo. Mutta kaikkein huvittavimmaksi homma tulee siinä vaiheessa, kun Burroughs puhuu "säteistä" ikään kuin ne olisivat ainetta: barsoomilaiset lentolaivat (tosiaan pikemminkin lentolaivat kuin lentokoneet) leijuvat "kahdeksannen säteen" varassa, jota niihin varastoidaan kuin ilmalaivaan vetyä tai heliumia (hupaisaa kyllä, Marsin mahtavin valtio, jonka prinsessan kanssa John Carter on naimisissa, on nimeltään Helium). Säteilyn ja aineen ero ei ole Burroughsille aivan selvä: hän elää vielä siinä flogistonteoreettisessa maailmassa, jossa esimerkiksi tuli ja lämpö tulkitaan aineiksi. Ylipäätään täytyy välistä aivan ihmetellä, miten olemattomalla yleissivistyksellä (ja huimalla päällä!) pulp-kirjailija pystyy pärjäämään. (Trio Erektuksen miehille tiedoksi, että Burroughsin sivistymättömyys on oikeasti yhtä pyörryttävän surkea myös humanistisella alalla. - Tosin minusta tuntuu, että jos blogimaailmasta Barsoom-faneja etsitään, niin todennäköisimmin ne löytyvät kyllä dynaamisen triomme varsinais- tai hengailijajäsenten joukosta.)

Barsoomilainen sodankäynti on osittain hyvinkin teknistynyttä - käytössä ovat räjähtävät dum dum -luodit, joita kirjoissa nimitetään radiumammuksiksi - Burroughs toteaa tosin, että marsilaisten dum dum -luotien räjähtävän ainesosan mystiset ominaisuudet viittaavat hänen mielestään "uusimpien Maassa suoritettujen tutkimusten" mukaan aineen radioaktiivisuuteen, joten paremman nimen puutteessa hän kutsuu sitä radiumiksi: "John Carterin alkuperäistekstissä aineen nimi on kirjoitettu heliumilaisin hieroglyfein, joita lukija ei ymmärtäisi eikä osaisi ääntää". Kuitenkin marsilaiset suosivat miekkakaksintaisteluja mies miestä vastaan - itse asiassa kaikesta pseudotieteellisestä naurettavuudesta huolimatta Barsoomin epärealistisin ja epäuskottavin piirre taitaakin olla, että teknillisten saavutusten ei anneta millään tavalla muuttaa tapoja, traditioita, etikettiä eikä ihanteita - sanalla sanoen yhteiskuntaa.

Barsoom-kirjat ovat kaikesta huolimatta selvästi onnistuneempia kuin Tarzan-kirjat. Tietyssä vaiheessa Burroughs ammensi Afrikan tyhjiin ja joutui sijoittamaan sinne täysin asiaankuulumattomia seikkailuja. Oparin groteski ja kammottava kaupunki kauniine neitoineen ja apinamaisine miehineen, jotka olivat syntyneet apinoiden ja ihmisten risteytyessä - merkillistä, että tämä eläimiin sekaantuminen meni läpi sensuurista, mutta Tarzan-hahmokin ylitti jossain mielessä lajirajat - oli vasta ensimmäinen kummallisuus, mutta vielä pahemmaksi touhu meni sitten, kun Burroughs alkoi luoda Afrikkaan täysin tolkuttomia kulttuurienklaaveja: ensin kaksi keskenään sodassa olevaa antiikin roomalaista kaupunkia, joiden elämäntyyli oli eristyksissä Afrikassa muuttuneet vain minimaalisesti keisariajoista; sitten ristiretkiajan ritarikaupungin. Burroughsin yleissivistyksen puute tuli myös liian ilmeiseksi: roomalaisten kaupunkien nimet olivat sanakirjasanoja ilman oikeita taivutuspäätteitä (Castrum Mare ja Castra Sanguinaris), ja eräissä kirjassa esiintyvät "punaisen Venäjän diktaattori Stalinin" agentit ovat naurettavan tekovenäläisesti nimeltään Leon Stabutch (!) ja Peter Zveri (!!). ("Leon" tulee siitä, että Lev Trotskin nimi oli kovasti pinnalla tuohon aikaan ja kirjoitettiin tietenkin englanniksi muodossa "Leon Trotsky"; "Stabutch" on mitä ilmeisin sekoitus Stalinista ja englannin sanasta butcher; Peter Zverin sukunimen Burroughs lienee sentään katsonut englanti-venäjä -sanakirjasta - se viittaa näet "elukkaan" - mutta eipä osannut tehdä siitä oikeasti venäläisen näköistä. Zverev olisi jo hieman sinne päin.) Barsoomin kohdalla Burroughsia eivät rajoittaneet hänen huono yleissivistyksensä eivätkä muutkaan ongelmansa - se oli hänen oma maailmansa, jossa hän liikkui mielensä mukaan.

Burroughs kertoo luultavasti fin de siècle -ajan amerikkalaisuudesta - ja amerikkalaisuudesta yleensäkin - yhtä paljon kuin oman aikansa amerikkalaisuudesta joku Robert Heinlein, jota olen jo pitkään pitänyt esimerkkinä siitä, kuinka populaarikulttuuri kertoo usein korkeakulttuuria selvemmin ja rehellisemmin kotimaansa todellisesta olemuksesta tai alitajunnasta, siitä, mikä asianomaista maata tai kulttuuria todellisuudessa liikuttaa. (Usein huomaan ihmetteleväni, millaista mahtaa olla esimerkiksi arabialainen populaarikulttuuri - sen takia olisikin mukavaa saada arabia lopultakin opittua.) Heinlein on - kuten Mark Rosenfelder on todennut - merkillinen yhdistelmä sotilaallisen autoritaarisuuden palvontaa ja antidemokraattista militarismia (ks. romaania Starship Troopers, jonka Bookstudio tai jokin muu viihdekustantamo muuten on julkaissut suomeksikin, nimellä Universumin sotilaat); ja se yhdistelmä on laajemmaltikin ominainen amerikkalaiselle kulttuurille, sen teollis-pragmaattiselle puolelle. Mielenkiintoista on havaita, että Heinleinin "tulevaisuuden historiaksi" kutsutussa novellisyklissä (sarjan perusteokset ovat The Man Who Sold the Moon, suosikkini The Green Hills of Earth ja Revolt in 2100/Methuselah's Children) esiintyy hullu fundamentalistisaarnaaja Nehemiah Scudder; mutta häneen ainoastaan viitataan, koska Heinlein ei ikinä kirjoittanut suunnittelemaansa hänestä kertovaa tarinaa: ajatus Amerikan joutumisesta totalitaarisen fundamentalistidiktatuurin valtaan oli hänestä sekä liian pelottava että liian todennäköinen, eikä hän rohjennut ottaa moista ahdistavaa mahdollisuutta käytännössä tarkasteltavakseen. Sotienvälisenä aikana Ku Klux Klan oli noussut uhkaavaksi poliittiseksi voimaksi pohjoisen suurkaupungeissa, ja Hitler ja Stalin olivat päivänpolitiikan puheenaiheita, eivät homehtuvia nimiä historiankirjoissa.