Takaisin Barsoomiin, vielä kerran

Barsoom-kirjojen kolmessa ensimmäisessä osassa, joista Marsin jumalat ja Marsin sotavaltiaan luin muistaakseni verraten myöhään - yhdessä Marsin sankarin kanssa ne muodostavat trilogian, joka toimii nimenomaan kokonaisuutena huomattavasti paremmin kuin useimmat trilogian nimellä kunnioitetut tekeleet niin viihdekirjallisuudessa kuin vakavammassakin - vallitsee tosiaan huomattavasti vakavampi ja synkempi tunnelma kuin sarjan muissa osissa, ja myös tarina on synkeämpi ja mietityttävämpi. Noissa romaaneissahan Maasta Marsiin loikannut sankari John Carter kaataa Marsin uskonnon, joka on alusta lähtien perustunut julmaan petkutukseen: marsilaiset on huijattu uskomaan, että planeetan viimeinen hedelmällinen laakso on kuolemanjälkeisen autuuden valtakunta, ja ne, jotka eivät vielä ole kuolleet, vaeltavat tuhannen vuoden iän saavutettuaan laaksoon vapaaehtoisesti toivoen tapaavansa siellä rakkaansa. Todellisuudessa laaksoa asuttavat kauhistuttavat pedot ja hirviöt, mitä inhimillisemmät, sitä julmemmat: uskontoa papistona ylläpitävä vaaleaihoisten thernien rotu osoittautuu itseensä ihastuneiden tyhmänylpeiden paskiaisten laumaksi, joka orjuuttaa, kiduttaa, tappaa ja syö (!) laaksoon vaeltaneet ihmiset, mikäli nämä selviävät kuvottavien kasvi-ihmishirviöiden ja julmien jättiläisapinoiden kynsistä. Mutta koska ikuinen laki on, että kuoleman valtakunnasta ei saa palata, laaksosta karanneita kuolleiksi oletettuja odottaa ulkomaailmassa kuolemantuomio. Tämän uskonnon ja tämän lain John Carter osoittaa vääräksi. Hänkään ei kuitenkaan enää voi herättää henkiin kaikkia niitä ihmisiä, jotka vuosisa- ei kun vuosituhansien ajan ovat uskoneet tähän huijaukseen ja joutuneet vastenmielisten thernien uhreiksi.

Tarina on hyvin traaginen ja nimenomaan maailmankatsomuksellisesti merkittävä, ja oivalluksena selvästi nerokkaampi kuin suurin osa korkeakirjallisuuden muka fiksuista keksinnöistä. Muistan sen mietityttäneen minua pikkupoikana ahdistuksen rajoille saakka, ja kun luin Mars-kirjoja uudelleen, luin ennen muuta sarjan myöhempiä, seikkailutarinamaisempia osia: ymmärsin, että alkutrilogia oli ehkä minulle liian aikuista kirjallisuutta, samalla tavalla ahdistava kuin virsikirjasta vielä minun ensimmäisinä kouluvuosinani löytynyt "onnettoman iankaikkisuuden" osaston aloitusvirsi, Lasse Lucidorin Oi iäisyys, mä pelkään pituuttasi (O evighet, din längd mig fast förskräcker).