Puolalaisten tabuista...

...kirjoittaa Polityka.
Emme [me = Politykan toimitus]välttämättä ole oikeassa [valitessamme puolalaisia tabuja tarkasteltavaksemme] - luettelo voisi olla pitempi tai lyhempi. [...] Emme esimerkiksi puhu Amerikan palvonnasta myyttisenä maana, jossa jokaisella on oikeus etsiä onneaan. Tämän myyttisen Amerikka-kuvan voitto Puolassa tukahduttaa pohdinnat siitä, mikä Amerikassa on vähemmän ihailtavaa tai suorastaan omiaan herättämään torjuntaa. Toisaalta, mitä vahvempi on myytti, sitä äärimmäisempi on vastareaktio - usein yhtä valheellinen kuin epäkriittisten ihailijoiden ylistyslaulut.

Valitettavaa, että artikkeli ei käsittele tarkemmin sitä Amerikka-myyttiä - joka muuten taitaa olla yksi puolalaisten suurista yhtäläisyyksistä irlantilaisten kanssa. Taannoin Usenetissä joku irlantilainen kammoksui sitä, kuinka EU:n ovia ollaan avaamassa kulttuurisesti niin vieraalle kansalle kuin puolalaisille. Heh. Heh heh. Heh heh heh. HEH!

Johannes Paavali II:n paikkaa puolalaisten sydämissä ei uhkaa mikään. Mutta paavikultti tuhoaa kyvyn pohtia paaviuden syvempää merkitystä, eli puolalaiset paavinpalvojat syyllistyvät siihen, mitä ortodoksikirkon johto Konstantinopolissa takavuosina kutsui phyletismos-nimellä (toivottavasti meni oikein, en valitettavasti edelleenkään osaa kreikkaa). "Meidän paavilla" ja "meidän kirkolla" hekumoivat puolalaiset eivät siis muista, että kirkko ei ole yksin heidän, vaan myös maailman miljoonien muiden katolisten kirkko ja paavi samoin koko maailman paavi. Artikkelin sen osan kirjoittaja Adam Szostkiewicz muistuttaa erään puolalaisen jesuiitan taannoisessa haastattelussaan varoittaneen paavin palvonnasta "kultaisena vasikkana" kirkon ilosanoman kustannuksella. Paavin arvostelu on tabu, ja paavin runokokoelmiakaan ei arvostella kirjallisuutena - ainoastaan hymistellään.

(Ihanko totta, ovatko nämä tosiaan minun puolalaisiani? Kysyy PPH.)

Tällainen asenne ei yllytä ajattelemaan. Emme esitä vaikeita kysymyksiä. Mitä kielteistä puolalaisesta papolatriasta - paavinpalvonnasta - seuraa? Eikö niillä todellakaan ole mitään oleellista sanottavaa, jotka vastustavat paavin palvomista kultaisena vasikkana? Yksilönpalvonta antaa valheellisia yhteisöllisyyden tunteita, mutta vaikeuttaa julkista totuudenetsintää. (Szostkiewicz)

Szostkiewicz jatkaa kertomalla siitä, kuinka hän itse joutui vähän ennen kommunismin romahtamista ristikuulusteluun Yhdysvaltain-matkallaan, kun sikäläiset haastattelijat tiukkasivat häneltä: kyllähän sinäkin olet sitä mieltä, että se teidän paavi vie katolista kirkkoa päin helkkaria, eikö niin? Lännessä katoliset keskustelivat naispappeudesta, vapautuksen teologiasta ym., ja Szostkiewicz-parka oli täysin ulalla: eivätkö nuo jaakaan meidän kritiikitöntä ihailuamme paaviamme kohtaan? Kotimatkalukemiseksi Szostkiewicz sai kriittisten katolisten Karol Wojtylan paaviuden (mikä on käypä suomennos puolan sanalle pontyfikat, ei kai vain "pontifikaatti"? mitä mahtaa ehdottaa katolisen kirkon tiedotuskeskus?) kymmenvuotispäiväksi julkaiseman antologian, ja siitä innostuneena hän painui heti keskustelemaan kirjan nostamista kysymyksistä erään liberaalin älymystön lemmikkipapin kanssa. Tämäkään prelaatti ei aseistariisuvasta hymystään huolimatta ollut innostunut keskustelemaan asiasta: eiväthän ne lännessä ymmärrä Meidän Paavin ^tm? visiota kirkon asemasta maailmassa.

Szostkiewiczin loppukaneetti: Kuka ymmärtää kirkkoa parhaiten ja näkee paavin syvällekäyvimmin ("przenikliwiej")? Joka haluaa vastauksen, valitkoon: joko kultti tai dialogi("albo kult, albo dialog").

Szostkiewiczin jälkeen Wieslaw Wladyka - molempien l-kirjainten päällä vinoviivat, nimi lausutaan siis "VJE-suaf vua-DI-ka" - koettaa sanoa jotain auktoriteettien kaatumisesta yleisemminkin: vanhat auktoriteetit ovat kaatuneet, uudet kulutetaan nopeasti loppuun lakkaamattomassa poliittisessa ja ideologisessa tappeluksessa. Kesäkuun 4. päivästä 1989 saakka on käyty leppymätöntä taistelua uudesta hierarkiasta. Ketään ei ole säästetty - ei edes Wislawa Szymborskaa, jonka nobelin olisi yhden jos toisenkin mielestä pitänyt mennä Zbigniew Herbertille. Toisaalta eri ideologiset leirit ovat pystyttäneet kilpailevia zestawy autorytetów ja käytännössä kieltäneet oman zestawinsa kritisoinnin ainakin omassa piirissään. Tietenkin kaikki tällaiset auktoriteetit saavat paskaa niskaansa oikeinajattelevien piirin ulkopuolelta, mutta nie o to chodzi, se, o co chodzi, on, että omassa porukassa heitä ei kehtaa arvostella kukaan, koska trzeba bronic okopów - juoksuhautoja täytyy puolustaa.

Jerzy Baczynski taasen kiinnittää huomiota siihen, että sana "kapitalismi" on puolalaisessa yhteiskunnassa tabu. Virallisen siansaksan mukaan maassa vallitsee "sosiaalinen markkinatalous", mutta se on hölynpölyä, katsoo Baczynski: kuten Venäjällä, myös Puolassa privatisoinnilla on ollut prihvatizatsijan luonne, jossa vanhat kommarit ovat käytännössä omineet itselleen entiset valtionomaisuudet. Valtio on edelleen suurin työllistäjä, ja yksityisyritteliäisyyden ja innovaation tuloksena syntyneet firmat vain pisara meressä verrattuna prihvatizoituihin, entisten nomenklatuurakomuchien itselleen nappaamiin sosialistisen ajan kombinaatteihin (ihanan reaalisosialistinen sana tuo kombinaatti). Yksityisissä, vapailla markkinoilla kilpailevissa firmoissa työskentelemistä pidetään välttämättömänä pahana, ja valtion odotetaan maksavan ve...ei kun takaavan elannon ja turvallisuuden, valittaa Baczynski. (Älä Jurek kuule valita! Teillähän on ihan oikea asenne EU:hun liittymistä silmälläpitäen! Ei kun Brysseliin tukirahoja anomaan! Meikäläinen kyllä kääntää teidän paperit!)

Baczynski lopettaa tekstinsä seuraavaan hauskaan peräkaneettiin: Juhlapuheissa kehumme vieläkin olevamme kansa, joka taisteli sankarillisesti sosialismin kaatamiseksi. Vain harvoilla on otsaa julkisesti harmitella, että me voitimme.

Seuraavan osion on kirjoittanut Miroslaw Peczak. Hänet muistan innokkaasti tupakoivana nuorena partanaamaisena journalistina, joka piti meille joskus vuonna 1990 tai 1992 Varsovan yliopiston Polonicumissa esitelmän nuorten alakulttuureista Puolassa - ostin siltä reissulta myös hänen kirjansa Slowniczek subkultur mlodziezowych - onkohan se vielä tallella jossain? No, wszystko jedno, mutta hän huomauttaa, että sosialismi on Puolassa yhtä tabu kuin kapitalismikin - nimenomaan se itsenäinen puolalaisen sosialismin perinne, jonka Stalin katkaisi.

Stalinin kommarithan eivät kuuluneet mihinkään merkittävään sotienvalisen Puolan sosialistipuolueeseen - tahtoo sanoa, että heillä ei ollut mitään tekemistä puolalaisen sosialistipuolueen PPS:n kanssa, joka sodan aikana nimesi itsensä uudelleen WRN:ksi - Wolnosc, równosc, niepodleglosc, "Vapaus, tasa-arvo, itsenäisyys" - ja ilmeisesti integroitui aika syvälle ei-kommunistisen vastarintaliikkeen Armia Krajowan eli Kotimaa-armeijan rakenteisiin. Kommareilla oli oma Kansanarmeijansa, Armia Ludowa, jonka vähäpätöinen mieslukumäärä yhdessä kommaripropagandan sille antaman suuren sankariroolin kanssa antoi aiheen seuraavaan vitsiin:

Isä, ovatko AL:n partisaanit kuolemattomia?

Kuinka niin, poikani?

Kun lehtien kuolinilmoituksissa lukee vähän väliä: AK:n partisaani, AK:n partisaani, AK:n partisaani - eikä koskaan AL:n partisaani.

Vaikka Puolan III tasavallassa - siis tässä nykyisessä - on enemmän sosialismia kuin kapitalismia, myös sana "sosialismi" on paradoksaalista kyllä pyyhitty näkyvistä. Yhtä lailla kuin kapitalismi, ja samantapaisista syistä.

Filip Bajonin filmatisoinnissa Zeromskin Przedwiosniesta - kyseessä on sosialismiin kallellaan ollut klassikkokirjailija Stefan Zeromski ja hänen romaaninsa, joka näkyy löytyvän täältä netistäkin - on kohtaus, jossa Cezary Baryka katselee Szymon Gajowiecin työhuoneessa tuntemattomien merkkihenkilöiden muotokuvia. Näiden joukossa on Edward Abramowski, yksi ensimmäisistä sosialisteista. Romaanissa siitä kyllä voi lukea, mutta filmissä nimeä ei kuulla, ainoastaan yhteydestään irrotettu, sotkuinen katkelma Gajowiecin tarinasta.

Toisin sanoen Puolan omat sosialistiset perinteet ovat käytännössä tabu. Miksikö?

Arkipuheessa, sanoo Peczak, sosialismilla tarkoitetaan nyky-Puolassakin ennen muuta Puolan kansantasavallan propagandasosialismia. Nostalgikot puhuisivat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden järjestelmästä, joka puutteistaan huolimatta toimi edes jotenkin. Useimmat vanhan järjestelmän kriitikot korostaisivat inhoaan kommunistista menneisyyttä kohtaan. Joskus, vaikkakin harvoin, puhutaan vielä reaalisosialismista, joka Peczakin mukaan on Brezhnevin keksimä termi. Nykyisen tasavallan alkuaikoina sosialismista tuli kirosana, mutta vastavetona entiset kommunistit julistautuivat - liimasivat itseensä etiketin - "eurooppalaisiksi sosiaalidemokraateiksi".

Kun siis entiset kommunistit rupesivat demareiksi, monet puhuivat sosiaalisesta markkinataloudesta, mutta kukaan ei viitannut sanallakaan puolalaisen sosialismin traditioihin. Sitten kun entiset kommunistit voittivat vaalit, puhuttiin korkeintaan työttömyyskorvauksista ja sosiaalieduista, mutta ei sosialismista.

Näyttää siltä, että sosialismista ja sen perinteistä voivat kiinnostuneiden historioitsijoiden lisäksi puhua vain entiset KORin vasemmistolaiset tai häviön kokeneet entiset poliitikot.

KOR, se tässä todettakoon, oli yksi vanhojen kunnon solidaarisuusaikojen mielenkiintoisimmista oppositio- ja vastarintaryhmistä: Komitet Obrony Robotników eli Työläisten puolustuskomitea, johon mahtui mm. utopistisia vasemmistolaisia. Ryhmän nimessä "työläisten puolustaminen" viittaa juuri tähän, eli se katsoi edustavansa "oikeaa" sosialismia ja "oikeaa" proletariaattia. Osittain kyse tietysti oli 1980-luvun Puolan opposition itse itseään rajoittava vallankumouksellisuus, eli pyrittiin viimeiseen asti olemaan sosialismin puolella ainakin sanojen tasolla, mutta ainakin PPS:n traditioihin lapsena kasvanut Jacek Kuron tuntuu olleen vilpitön vasemmistolaisuudessaan. Hänen muistelmakirjansa Wiara i wina - do i od komunizmu ("Usko ja syyllisyys - kommunismiin ja siitä pois") kannattaa muuten lukea - se on ruotsinnettu lattealla nimellä Mitt Polen.

Peczak huomauttaa sosialismin kadonneen myös äärioikeiston haukkumasanastosta. Tämä on sinänsä ymmärrettävää - loppujen lopuksi äärioikeisto on määritelmällisesti se porukka, joka haluaa ancien régimen takaisin, ja Puolassahan ei nyt ole muuta ancien régimeä haikailtavaksi kuin vanha kunnon reaalisosialismi, jonka aikana äärioikeistonkin puheet otettiin vakavasti aivan toisella tavalla kuin nyt.

Historiassa on edelleenkin omat valkoiset läikkänsä, toteaa puolestaan Wieslaw Wladyka seuraavassa katkelmassa. Puolalaiset eivät vieläkään ole myöntäneet itselleen sitä, kuinka nöyrästi he loppujen lopuksi alistuivat kommunistisen järjestelmän kanssarikollisiksi: nyt kaikki väittävät ottaneensa Giedroycilta isänmaallisuuden oppitunteja. Giedroyc oli Jerzy Giedroyc, Pariisissa ilmestyneen Kultura aikakauslehden monikymmenvuotinen päätoimittaja ja yksi puolalaisen diasporan keskushahmoista - eli siis kansantasavallan virallisen retoriikan mukaan kapitalistien lakeija ja sätkynalle.

Muistakaamme, miten suuri shokki koko yhteiskunnalle oli sen agentin nimen paljastuminen, joka toimi Krakovan maanalaisissa opiskelijapiireissä 70-luvun loppupuolelta alkaen ja selviytyi jotenkin pitkälle 90-luvulle jakaen lukijoille opetuksiaan Gazeta Wyborczan [Puolan merkittävimmän sanomalehden, alkujaan Solidaarisuuden vaalijulkaisuksi perustetun - nimikin tarkoittaa "Vaalilehteä"] sivuilla [...]. Kukahan tämä agentti muuten oli? Näköjään olen ollut todella pahasti ulkona kuvioista viime vuodet - sitä se Kuiviksen juttu teettää.

Wladyka puuttuu myös toiseen tabuun - puolalaisten antisemitismin purkauksiin sodan aikana. Viime aikoinahan on kohuttu kovasti siitä pogromista, jonka puolalaisväestö toteutti saksalaisten miehittäjien tuella Jedwabnen kylässä lähellä Lomzaa. Selitystään odottavat muutkin rikokset ja syyllisyydentunteet, joita liittyy puolalais-juutalaisiin, puolalais-saksalaisiin sekä puolalais-ukrainalaisiin naapuruussuhteisiin erityisesti mitä tulee sotavuosiin ja ensimmäisiin sodanjälkeisiin vuosiin. Saksalaisten osalta tämä tarkoittanee Horst Bienekinkin kannalta oleellista asiaa eli saksalaisväestön usein väkivaltaisen vainon piirteitä saanutta karkoitusta Itä-Euroopasta; juutalaisten osalta voidaan mainita Jedwabnen lisäksi myös Kielcen pogromi vuonna 1946; ja OUNin ukrainalaiset separatistipartisaanit tunnetusti teurastettiin pari vuotta sodan loppumisen jälkeen Bieszczadyvuorilla - tai Itä-Beskideillä, jos niin haluatte. Bieszczadyvuorten tapahtumat stilisoitiin kommunistisessa Puolassa suureksi isänmaalliseksi voitoksi viheliäisistä fasistimurhaajista
ja olivat aiheena oletettavasti hyvin mustavalkoiselle (kuvaannollisessa mielessä) elokuvalle Tykistönvääpeli Kalen. Tykistönvääpeli on muuten puolaksi ogniomistrz, "tulimestari".

Muita Puolan nykytabuja ovat artikkelin mukaan arkipäivän antisemitismi, rahat (ja niiden hankkimistavat), maaseudun kurjuus, omien maanmiesten vastenmielinen ja tyhmä käytös, abortti ja seksivalistus (juuri nyt se Women on Waves -laiva onkin sopivasti Puolan rannoilla kuohuttamassa mieliä), ateismi, feminismi, homous, lasten hyväksikäyttö (puolan sana on molestowanie, taas yksi englannista väännetty uudissana) ja kuolema. Noista muista en tiedä, ovatko ne niin spesifin puolalaisia, mutta nukuttuani yön yli taidan kyllä kirjoittaa pari sanaa ainakin tuosta abortti- ja seksiasiasta.