Yritys puolalaisten käyttöohjeeksi

(keskeneräinen artikkeliluonnos)

Kirjoitin tämän jo toissapäivänä ja eilen, mutta tänään en jaksanut kirjoittaa muuta ja päätin antaa tämän luonnoksen Blogistanin korppikotkien nokittavaksi. Kursiivikohdat ovat rivien väliin nyt lisäämiäni mietteitä.

Nuorena miehenä, kun Puolan Solidaarisuus-liikkeen ajoista ei ollut vielä kulunut täyttä vuosikymmentä ja kun paasikiveläis-kekkoslainen realismi oli kaikkien mielestä vielä kova ja kosminen juttu, opettelin Åbo Akademin venäjän kielen laitoksen suosiollisella avulla puolaa ja matkustin rehvakkaana länsi-intellektuellina Puolaan sivistämään alkuasukkaita suomalaiseen ulkopoliittiseen viisauteen. Kuten tällaisissa tarinoissa tavallisesti käy, minä en sivistänyt - minut sivistettiin, vaikka siinä epäilemättä kova työ olikin.

Myönnetään - tulin varmasti käyttäneeksi puolalaisten ystävieni vieraanvaraisuutta hyväkseni vastaamatta siihen asianmukaisesti. Nyt hävettää.

Puolalaisten ansiosta opin myös suhtautumaan suomalaisten ryssävihaan luontevammin, ymmärrettävänä seurauksena historian tapahtumista, jos kohta Suomessa yllättävänkin sofistikoitujen ja fiksujen ihmisten selvästi rasistisluontoisen venäläisvastaisuuden epämiellyttävimpiä piirteitä onkin sen tietty taipumus laajentua koskemaan niitä slaavilaisia kansoja, jotka ovat omatta syyttään joutuneet kärsimään neuvostovalmisteisesta diktatuurista. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että silloin kun heimoveljeily ja yhteissuomalaisugrilainen solidaarisuus olivat Suomessa muodissa, täällä tunnettiin myös panslavismi ilmiönä ja aatesuuntana ja totuttiin ajattelemaan, että slaavilaisia kansoja sitoisivat yhteen vastaavanlaiset sentimentaaliset yhteisyydentunteet. Kuten Tshekkoslovakian ja Jugoslavian kohtalot sittemmin ovat osoittaneet, panslavismi väistyi nopeasti partikulaarisemman kansallistunteen tieltä, ja jopa pohjoisirlantilaistyyppiset etnis-uskonnolliset siteet osoittautuivat sitä oleellisesti tärkeämmiksi.

Isovanhempani tosiaan kuvittelivat ihan vakavissaan, että panslavismi vetoaisi puolalaisiin ja tshekkeihin tarpeeksi paljon pitääkseen heidät jopa halukkaina jäseninä Varsovan liitossa; ja kun he olivat 30-luvulla olleet kyllin vapaamielisiä ihmisiä joutuakseen lapualaisten vainoamaksi, voi sanoa että tuollainen rotuajattelu - ajatus, että joku voisi mielellään elää samaa "rotua" tai kieliryhmää olevan suurvallan alistamassa alusmaassa - oli ilmeisestikin valtavirtaa 1930-luvulla. Nythän tiedämme, että esimerkiksi panslaaveina aikoinaan hyvinkin innokkaat tshekit paranivat täydellisesti moisesta aatteesta jouduttuaan elämään "slaaviveli" Venäläisen ikeen alla.

Puolassa panslavismi ei ole koskaan lyönyt itseään läpi, koska puolalaiset ovat oman historiallisen kokemuksensa valossa nähneet sen pelkästään venäläisen imperialismin ideologisena aseena. Silti Suomessakin mielletään puolalaiset usein "melkein-ryssiksi" kielensä sukulaisuussuhteiden vuoksi. Vaikka Puola onkin kiistämätön teatterin, elokuvan ja kirjallisuuden supervalta, ei ole vaikeaa löytää suomalaisia, jotka syystä tai toisesta suhtautuisivat puolalaisiin kollektiivina kielteisesti, väheksyvästi tai pilkallisesti, ja Puola-kuva voisi Suomessa kaikella muotoa olla parempi.

Vaikka Suomessa suhtaudutaan puolalaisiin ystävällisestikin juuri Solidaarisuuden muistojen ansiosta, ja vaikka puolalaista kulttuuria arvostetaan, puolalaisilta vaihtareilta on tosiaan kuullut juttuja vaikka miten asiattomasta ja vastenmielisestä käytöksestä. Erityisesti huorittelu ja ryssäksi leimaaminen tuntuu olevan melko lailla arkipäivää.

Suomalaisilla ei ole yhtä kaikenkattavaa syytä väheksyä puolalaisia siinä mielessä kuin täällä on varsin ymmärrettävät historialliset perusteet venäläisvihalle. Pikemminkin on niin, että suomalaisten mahdollinen kielteisyys puolalaisia kohtaan on eräänlainen resultanttivektori, joka syntyy useiden eri tekijöiden yhteisvaikutuksena: voidaan sanoa, että monilla yhteiskuntamme ryhmillä on kullakin oma erillinen syynsä olla pitämättä puolalaisista. Taistolaisista piireistä peräisin olevat henkilöt tuntuvat neuvostopropagandan jälkikaikuna lähtökohtaisesti uskovan, että puolalaiset ovat (määrittelemättömistä, mutta implisiittisesti synnynnäisistä, hyvä jollei suorastaan geneettisistä tai rodullisista syistä) parantumattomia ryssänvihaajafasisteja, tai ainakin, että puolalaisten vihamielisyys venäläisiä kohtaan johtuu jonkinlaisesta epärationaalisesta, arkaaisesta murhanhimosta.

Tässä kohtaa mieleen tulee aina kahden vuoden takainen onneton ihastumiseni ja hänen muistelunsa Stirlingin opiskeluajoistaan, kun hän - itse taistolaisten lapsi, jos oikein käsitin - oli ensimmäisenä opiskeluvuonna jopa puolustanut Stalinia puolalaissyntyiselle (Skotlannissa on suuri puolalainen siirtokunta) vanhalle professorille, itse vakuuttuneena siitä, että puolalaiset eivät voi suhtautua Venäjään/Neuvostoliittoon rationaalisesti eivätkä objektiivisesti. Ehkä hän suuttui minulle siitä, että ajatus hänestä läksyttämässä professoria nauratti minua.

Fiksun ja lahjakkaan tuntuinen tyttö, vaikka en tiedä, olenko enää ihastunut häneen. Toivottavasti hän älysi mennä puolan kurssille. Pitää kysyä Kasialta, onko hänen kursseillaan näkynyt tuhtia ja kaunista blondia.

Ay-väkeä on tunnetusti jo kauan arveluttanut ajatus puolalaisten siirtotyöläisten vyörystä ja työpaikkojen siirtymisestä Puolan kaltaisiin maihin; yleiset entisen Varsovan (sic!) liiton maihin liitetyt mielikuvat itärikollisuudesta, prostituoiduista ja muista rosmoista vaikuttavat asenteisiin omalta osaltaan. Oma lukunsa on Suomessa folklorena vaikuttava populääri sotahistoria, joka on omaksunut totuudekseen jonkin verran aineksia sodanaikaisesta saksalaisesta propagandasta.

Suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu keskeisesti ajatus, että Suomi olisi pelastunut täydelliseltä tappiolta ja miehitykseltä ensisijaisesti suomalaisten poikkeuksellisen sotilasrohkeuden ansiosta ? ei niinkään siksi, että maamme oli sodan kokonaiskuvan kannalta marginaalinen alue, jota kohtaan itse kavaluuden lihaksitulemus Stalin saattoi osoittaa itselleen tuiki epätyypillistä anteliaisuutta ja reiluutta. Tämän triumfalismin kääntöpuoli on implisiittinen, mutta yleensä ääneen lausumatta jäävä ajatus, että itäeurooppalaiset kansat ovat jotenkin halveksittavia, koska näiden voidaan ymmärtää joutuneen oman kelvottomuutensa vuoksi stalinismin uhreiksi: jos me olemme niin rohkeita ja miehuullisia, joidenkin muiden on väistämättä oltava pelkurimaisia ja ämmämäisiä.

Kun suomalaiset "filosofi" Esa Saarista myöten julistavat, että "meidän sotahistoriassamme ei ole mitään häpeämistä", minä ihmettelen aina, kenen sotahistoriassa on. Usein on vaikea välttyä vaikutelmalta, että häpeä kuuluisi niille maille, jotka eivät sotineet - kuten Tshekkoslovakia tai Viro - tai niille, jotka sotivat ja silti jyrättiin - kuten Puola. Lisäksi minua on aina ärsyttänyt käsitys Suomen "strategisesta paikasta idän ja lännen välissä", josta lukion historiassakin kohkattiin, kun pitäisi olla aika selvää, että Suomella oli ylipäätään mahdollisuus jäädä itsenäiseksi vain marginaalisen ja strategisesti merkityksettömän sijaintimme vuoksi. Stalinilla oli varaa olla meitä kohtaan reilu, koska me olimme sivussa pääpaikalta. Puolan ja Tshekkoslovakian kaltaiset maat eivät voineet pelastautua millään keinoin, vaikka yritystä riittikin.

Eksplisiittisesti tämä halveksunta tuntuu oikeasti ilmenevän vain Puolan tapauksessa, koska meilläkin tuli oletettavasti jo sodan aikana tutuksi saksalaisten propagandamontaasi puolalaisen ratsuväen yrityksistä pysäyttää saksalaisten panssariajoneuvojen rynnäkköä peitsillä. Katsojalle syntyy mielikuva puolalaisista säälittävänä, tuhoon tuomittuna afrikkalaistyyppisenä villiheimona, jolla ei ole herrarodun ylivoimaisen aseistuksen edessä muuta turvaa kuin ikiaikaiset keihäät ja kilvet. Suomalainen aikalainen lienee viimeistään jatkosodan tullen asettunut kohtauksen nähdessään saksalaisen puolelle - lähinnä siksi, että asetelma oli omiaan herättämään suomalaisesta näkökulmasta lohdullisia ajatuksia aseveljiemme ylivoimaisesta voittoisuudesta meneillään olevassa taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Tällaisia mielikuvia propagandan päälle ymmärtäneet natsit varmasti pyrkivätkin täysin laskelmoidusti luomaan. Puolalainen ulaani joutui tuossa propagandapätkässä tavallaan esittämään tappiolle joutuvaa ryssää.

Muun muassa tämän kuvan muistumana puolalaisia pidetään meillä yhä todellistakin takapajuisempana kansana. Solidaarisuus-ammattiliiton aikainen ihailu totalitaarisen neuvostojärjestelmän haastajia kohtaan on kahdessa vuosikymmenessä unohtunut. Puolan tunnetuin edustaja suomalaisessa julkisessa elämässä on täkäläisen katolisen kirkon uusi piispa Wróbel, joka on täällä viettämänään aikana onnistunut kadehdittavaa luonnonlahjakkuutta osoittaen elvyttämään niin isovanhempiemme Välskärin kertomuksista omaksumat stereotyypit haljuista jesuiittaketkuista kuin myös käsityksen koko Puolan kansasta modernisaatiosta kieltäytyvinä kiihkokatolisina höyrypäinä.