Séamus Ó Grianna, taas kerran

Mainitsin ostaneeni Söpöyden kaupasta Séamus Ó Griannan kirjan. Luulenpa, että kelpo Séamus, jolla muuten on sattumalta sama syntymäpäivä kuin minulla (pelottavaa!), edustaa Perkolan Tommille tyypillistä esimerkkiä siitä hänelle vastenmielisestä ennenvanhaisuudesta, jolla ei ole mitään arvokasta annettavaa nykypäivälle. Séamus kirjoitti sellaisesta ruumiillisen työn täyteisestä maaseutuelämästä, josta Tommi ei epäilemättä halua tietää mitään, paitsi Auschwitzin veroisena varoittavana esimerkkinä menneiden aikojen hirveydestä. No, provokaatiot sikseen, mutta nimenomaan kirjoittajana ja kirjallisten esikuvien etsijänä olen vuosi vuodelta oppinut yhä enemmän arvostamaan juuri Séamus Ó Griannan tyyppisiä sanankäyttäjiä, jotka hakevat metaforansa käsinkosketeltavan käytännön todellisuudesta - Carlos Castanedan (luullakseni nimen espanjankielinen kirjoitustapa on Castañeda, tildellä, mutta itse asiassa Carlito-poju kirjoitti englanniksi englantia puhuvalle new age -yleisölle, varmaan siksi että espanjankielisen yleisön olisi ollut helpompi havaita hänet huijariksi) täydellisiä vastakohtia siis. Tarkoitan tässä Castanedaa lähinnä esteettiseltä kannalta. Castanedan kirjoja olen lukenut joskus vähän matkaa siinä toivossa, että niissä olisi oikeasti kirjallisesti merkittäviä fantasiamaailmoja - ja hyvin kirjoitettu huuhaa saattaa olla nimenomaan fantasiakirjallisuutena ihan kohtalaista. (Tästä tietysti paras esimerkki on Immanuel Velikovsky, jonka käsitykset maailmankaikkeuden rakenteesta ovat niin seinähulluja, että niille on pakko nauraa, mutta joka heittelee järjettömyyksiään niin aidolla eläytymisellä - sanoisin jopa eläymyksellä, jos sellainen sana olisi olemassa - että siihen vastentahtoisestikin tempautuu mukaan; toinen samanmoinen on tietysti Islannin kirjallisuuden tarkimmin vartioitu kansallisaarre Þórbergur Þórðarson, spiritisti, buddhisti, stalinisti, esperantisti, vegetaristi ja suurin piirtein jokaisen mahdollisen hörhö-ismin kannattaja.) Castanedan kirjoissa on kuitenkin se paha esteettinen vika, että ne eivät viittaa kerta kaikkiaan mihinkään todellisessa maailmassa olemassaolevaan. Siinä vaiheessa kun yritetään kuvata sitä, mikä sanoin ei ole kuvattavissa, päädytään mitäänsanomattomiin seikkailuihin lentävänä henkenä lentävien henkien ja valorykelmien seassa - esimerkiksi Lovecraft ymmärsi, että kosmisen kauhun lietsomiseksi tarvitaan sanomatta jättämisen taitoa - ja sen puoleen, Lovecraftin sotkuinen pienoisromaani The Dream-Quest of Unknown Kadath onnistuu olemaan jossain määrin inhimillisesti koskettava kuvatessaan noita tuntemattomia ja moraalisilta käsitteiltään ja vastakkainasetteluiltaan meille vieraita maailmoja, koska kirjaa lukiessa tulee vähitellen ilmeiseksi, että siellä pohjalla luuraa edelleenkin Lovecraftin syvästi inhimillinen kaipuu paratiisiksi romantisoituun kotikaupunkiin Providenceen, puhumattakaan pikkupojan surusta kadonneen kissan vuoksi. Mutta joku Castaneda on puuduttavan ikävystyttävä ollessaan täysin irrallaan kaikesta kouriintuntuvasta todellisuudesta, ja hänenlaisiaan omiin hörhömaailmoihinsa vajonneita ihmisiä on keskuudessamme valitettavan paljon - niin paljon, etten voi väittää kokkarislaista humanistin pilakuvaa täysin esikuvattomaksi tai perusteettomaksi. Nykymaailmassa on niin paljon näitä, öhmm, encastañedados (toivottavasti ne, jotka osaavat oikeasti espanjaa, eivät järkyty liikaa tästä sanatekeleestä) vastapainoksi tarvitsemme Séamus Ó Griannan (tai Kalle Päätalon) kaltaisia kirjailijoita.

Ó Griannan julkilausuttu tavoite oli luoda kannettava Gaeltacht, eli siis kirjoittaa massiivinen tuotanto kielellä, joka olisi mahdollisimman lähellä iirinkielisten alueiden autenttista puhekieltä sellaisena kuin se hänen mielestään oli parhaimmillaan. Hän vietti kuitenkin elämänsä jälkipuoliskon englanninkielisessä Dublinissa, ja itse asiassa siinä hänen romaanissaan, joka Alan Titleyn mielestä oli oikeasti kaunokirjallisuutena merkittävin, hänen lauseoppinsa pätki parissa kohtaa, niin että häneltä lipsahti tekstiin se kaikkein kielletyin englantilaisvaikutteinen syntaksivirhe.

Ó Griannaa on sanottu katolisen Irlannin viralliseksi kirjailijaksi, mutta en minä nyt olisi ihan samaa mieltä asiasta. Hän taisteli Irlannin vapaussodassa, mutta sekä odotettu ihanteellinen Irlannin tasavalta että iirin kielen turvattu asema jäivät saavuttamatta. Samoin jäi tyttöystävä. Hän itse asiassa meni naimisiin vasta nelikymppisenä jouduttuaan jonkin krempan vuoksi sairaalaan - hän iski sieltä itselleen hoiturin, joka ilmeisesti oli hänen näkökulmastaan järkiavioliitto, mutta hoitsu tuntuu rakastaneen miestään erittäin paljon - hän kuoli aika pian Séamusin jälkeen murheen murtamana. Luullakseni markkina-arvomiehille ei edes erikseen tarvitse selittää, miten tämä asetelma pitää tulkita teoriamme valossa.

Veikkaan, että Séamusilla oli nuoruudessaan ja varhaisessa miehuudessaan vaikea alempitasoisuusongelma, koska hauras ja onnettomasti katkeava rakkaussuhde on niin oleellinen osa hänen kuvaamiensa ihmisten tarinaa. Itse asiassa Séamusin novellit ja romaanit ovat hämmentävän suomalaisia, ne vieläpä muistuttavat suomalaista iskelmää tarinoiltaan: oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain, kun suuntasin vapaussotaan taistelemaan Irlannin puolesta, ja minua odotti kotona kaunis tyttö. Mutta vapaussota vaihtui sisällissodaksi, kun vapaavaltiolaiset pettivät meidät oikeat tasavaltalaiset, minä jouduin vankilaan, ja kun vapauduin, tyttöni oli luullut minun kuolleen ja muuttanut Yhdysvaltoihin ja/tai/eli kuollut suruun ja/tai/eli mennyt naimisiin toisen kanssa.

Jotenkin minusta siis tuntuu, että Séamus oli liian surumielinen ja elämään pettynyt ollakseen sellainen valtion virallinen bardi, jona hänet esitetään. Uskonnollisuuskin on hänen romaaniensa ihmisille lohtu ja inspiraatio, mutta kirkonmenojen sijasta Séamus keskittyy kuvaamaan - esimerkiksi läpimurtoromaaninsa Caisleán Óir kaltaisissa teoksissa - nimenomaan kansanomaiseen uskontoon kuuluvia rituaaleja ja tapoja, ainakin silloin kun ne on selkeästi omaksuttu osaksi kristilliseksi miellettyä uskonnollisuutta - puhtaasti taikaluuloiksi luokiteltavat uskomukset, jollaisia myös katolinen kirkko äänekkäästi vastusti, esimerkiksi kuvitelmat hiidenjoukoista (slua sí), keijukaisista (síóga, na daoine maithe, na daoine beaga, bunadh na gcnoc), kummituksista (taibhse), menninkäisistä (lucharachán, "leprechaun") ja vaihdokkaista (malartán, iarlais) loistavat kyllä poissaolollaan Séamusin teoksissa. (Selkeä vastakohta on Seán Bán Mac Meanman, joka ei paljon muusta kirjoittanutkaan ja jonka maailmassa kaikki tällaiset yliluonnolliset ilmiöt ovat mitä suurimmassa määrin - yleensä ne, jotka niihin kieltäytyvät uskomasta, joutuvat Seán Bánin teoksissa rangaistuksi, usein hyvinkin julmasti.) Ainoa oikeasti yliluonnollinen jumalvoima Séamusin kirjoissa on meri, an fharraige bhradach, joka ylipäätään iirinkielisessä kansankirjallisuudessa on jatkuvasti läsnä - käytännöllisesti katsoen kaikki iirinkieliset alueethan sijaitsevat Atlantin rannikolla, ja hukkumiskuolemat olivat tavallisia laulujenkin aiheina. En nyt muista sen ulsterilaisen runoilijan nimeä, jonka poika hukkui kalamatkalla aluksi tyyneltä näyttäneenä päivänä Donegalinlahdella (Bá Dhún na nGall) ja joka sitten sepitti poikansa muistoksi vieläkin lauletun runon An Chéad Mháirt d'Fhómhar, "Syksyn ensimmäinen tiistai", mutta riittäähän tuosta aiheesta laulettuja iirinkielisiä lauluja muuallakin, taisin jo mainita maigheolaisen (iiriä osaamattomille: mayolaisen) Anthony Rafteryn laulun Eanach Dhúin, jonka aiheena on kokonaisen kirkkoveneen uppoaminen muistaakseni Corrib-järvellä (kai maar se käytännössä on pikemminkin merenlahti kuin järvi, mutta lochiksi, järveksi, sitä kuitenkin nimitetään), Connachtissa: vene vei mukanaan täyden lastin nuoria ihmisiä, muistaakseni siksi, että veneessä oli mukana lampaita markkinoille vietäviksi, ja yksi niistä sitten astui pohjan puhki. Myös Séamusin novelleissa vaaralliset merimatkat ja hukkumiset ovat varsin merkittävä osa kuvattua maailmaa. Valittujen novellien kaksiosainen kokoelma Cora Cinniúna, joka sisältää vain noin kymmenesosan Séamusin novelleista, mutta on silti aika paksu tiiliskivipari, alkaa itse asiassa novellilla, jonka aiheena on juuri tämä: vanhenevan avioparin ainoa poika lähtee merille ja saa surmansa, molemmat vanhemmat saavat eri teitä tietää hukkumisesta, mutta koettavat parhaansa mukaan salata sen toisiltaan.

Séamusille kotiseutu oli staattinen, ajan ulkopuolella sijainnut paikka, joka ei koskaan saanut muuttua. Esimerkiksi silloin, kun hän novellissaan An Dá Dhall kuvasi kahta Amerikan sisällissotaan osallistunutta veljestä - siinä sodassa taisteli ilmeisesti molemmilla puolella, mutta ainakin pohjoisen puolella kokonaisuudessaan irlantilaisia joukko-osastoja (jossain päin jenkkilää on edelleenkin jokin joukko-osasto, jonka lipussa on iskulause Riamh nár dhruid ó spairn lann, "Mi konsaan ei kavahtanut kalpain kalsketta", jopa lähes oikein kirjoitettuna; toisella porukalla on lause Fág an Bealach, "Pois tieltä", mutta ne eivät ole osanneet kirjoittaa sitä oikein - siitä on tullut Fagh a' ballagh) - jotka päätyivät ampumaan toisensa, tarina kerrotaan novellin kertojaminälle myöhemmin seanchaíden, perinteensäilyttäjäukkojen, istuessa airneália tulen ääressä, cois tine. Ukot ovat ikään kuin ulkopuolella maailmasta. Elämä on tuolla jossain, missä historiaa ja muutoksia on; Gaeltachtin väki emigroituu työikäisiksi vuosikseen ajalliseen maailmaan - Amerikkaan - palatakseen sitten vanhoiksi päivikseen kotiseudun ajattomuuteen.

Séamus lienee ollut näkemyksiltään omalaatuisella tavalla konservatiivi, sikäli kuin nyt konservatismi on oikea sana. Irlantilainen tasavaltalainen pystyy olemaan samalla aikaa radikaali ja konservatiivi. Proinsias Mac an Bheatha, joka koetti kirjoissaan jäljitellä Séamus Ó Griannaa (!), oli mielestään vasemmistotasavaltalainen ja samalla uskonnollinen, mikä tosin käytännössä merkitsi, että loppuvuosinaan Proinsias oli miltei fasisti. Tai loppuvuosista en tiedä, mutta sotavuosina hän ainakin eksyi pikkumussolini Gearóid Ó Cuinneagáinin kelkkaan.

ar lean - jatkuu