Kirjanhakumatka

Perinteilleni uskollisena kävin taas kuun ensimmäisenä lauantaina (palkanmaksun kannalta siis) Helsingissä kirjanhakumatkalla ja tapasin pari vanhaa kaveria: Veran sekä erään nettiystävän, jota kohtaan olen aina tuntenut vahvaa lukkarinrakkautta hänen säilytettyään poikuutensa varsin korkeaan ikään. Valitettavasti hän oli nyttemmin mennyt uhraamaan ainokaisensa verraten halvalla, mutta synnin ja saatanan valta Mieheen, luomakunnan Kruunuun, ei väisty täällä maailmallisessa elämässä, ja Jumala antaa armossaan raskaatkin hairahdukset anteeksi. Hänen ylistyksekseen ostinkin matkalla Biblia Hebraica Stuttgartensian ja nykyheprean kieliopin; en sentään uskaltanut (vielä) investoida heprean verbitaulukkoihin enkä raamatunheprean kielioppiin. Onhan minulla sentään jo yksi raamatunheprean oppikirja, Aejmelaeuksen Täyttä hepreaa.

Kävimme toki myös Rusticassa, josta kaiken uhallakin otin mukaani Vasili Shukshinin Stenka Razinin, alkukielellä Ja prishol dat' vam volju. Suomennos on tavattoman onnistunut ja kaunis, se on oikeastaan pääsyy siihen, että kirja on jäänyt mieleeni; mutta alkuteksti on vaikea venäjää osaavallekin, koska Shukshin antaa ukrainalaisten puhua ukrainaa, Uralin kasakoiden omaa etelävenäläistä murrettaan ja turkkilaisten mongertaa omaa pidginvenäjäänsä, ja totta kai kirkonmiehet solkkaavat puolittaista kirkkoslaavia. Muista hankinnoista pitänee mainita kokoelma Buninin kertomuksia - Arsenjevin elämää minulla ei vieläkään ole - ja sitten tietysti yksi Gulagianan perusteoksista, Vasili Grossmanin Zhizn' i sud'ba - Elämä ja kohtalo, Sotaa ja rauhaa jäljittelevän realistisesti kirjoitettu kuvaus toisesta maailmansodasta vankileireineen. (Kirjan nimikin tuo mieleen Sodan ja rauhan.) Muistan, että silloin kun Elämä ja kohtalo kaksi vuosikymmentä sitten ilmestyi suomeksi, sekä äiti, joka sai sen joululahjaksi, että minä itse koimme sen liian ahdistavana, jotta sen olisi jaksanut lukea - ja me sentään olimme molemmat jo siinä vaiheessa tutustuneet varsin perusteellisesti Vankileirien saaristoon.

Mutta Saaristo ei lopultakaan ole täysin realistinen ja dokumentaristinen teos. Esimerkiksi luku Vangit kansakuntana - Foma Fomitshin kansatieteellinen tutkielma on selvästi absurdin huumorin luonteinen - Foma Fomitsh ja Ukrop Pomidorovitsh ("Tilli Tomaatinpoika") ovat leirislangin käyttämiä irvailevia nimityksiä vasta äskettäin siviilistä vankilaan joutuneista naiiveista fraijereista, jotka vielä jaksavat infantiileilla kysymyksillään kyseenalaistaa vyöhykkeen elämän itsestäänselvyyksiä. (Strugatskin veljesten Stalkerin lukijoiden voi olla hyvä tietää, että sana zona - "vyöhyke" - viittaa venäjän kielessä aika yksiselitteisesti pakkotyöleiriin.) Saaristo sisältää etäännyttävää huumoria, niin vaikea kuin tätä onkin uskoa. Elämä ja kohtalo kirjoittaa 1900-luvun julmuuksista, sodista ja totalitarismista tylyn realistisesti, ilman pehmusteita, mit harten Bandagen. Ja se on rankkaa luettavaa, ihan oikeasti.