Warszawa walczy

Elokuun alussa tulee täyteen 60 vuotta Varsovan kansannoususta. Sen kunniaksi luen nyt Norman Daviesin uutta kirjaa, luonnottoman paksulta vaikuttavaa opusta Rising '44. Davies mokasi pahasti Brittein saarten historiansa joukolla todella noloja asiavirheitä, joista omalta kannaltani räikein oli hänen väitteensä, että Éamon de Valera ja hänen tasavaltalaisensa mukamas olisivat voittaneet Irlannin sisällissodan. Eihän se tietenkään mennyt ollenkaan niin päin: itse asiassa juuri de Valeran häviö lienee yksi pääsyitä IRA:n syntyyn Irlannin valtiosta erillisenä toimijana.

Varsovan kaduilla Davies on omalla alallaan ja omassa elementissään, ja kun ottaa huomioon, että hänen kirjansa Heart of Europe - A Short History of Poland on yksi pääsyitä, miksi ylipäätään rupesin tosissani opiskelemaan puolaa, Risingin lukeminen tuntuu suorastaan kotiinpaluulta. (Kotiinpaluusta tuleekin mieleeni, että Irlanti-harharetkieni vuoksi en ole vuosiin käynyt Puolassa, ja suurin osa ystävyyssuhteistakin sinne päin on päässyt kuivumaan kuoliaaksi. Nyt alkaisi lopultakin olla aika palata täysillä niihin kuvioihin, kun lisensiaattityökin alkaa ehkä lopultakin kunnolla hahmottua. Tosin Politykaa tulee taas luettua säännöllisesti, nyt kun se on netissä.)

Davies on ollut vähällä pilata kirjan todella ääliömäisellä keksinnöllä: koska hän on joutunut toteamaan, että hänen maanmiehensä ovat liian rasistisia voidakseen samastua tapahtumiin, joissa päähenkilöillä on niin eriskummallisia ja alempirotuisia nimiä kuin Sosnkowski, Radkiewicz tai Baczynski, hän on antanut heille sellaisia nimiä kuin "Christopher K.B." (tämä viittaa kuuluisaan sotarunoilijaan, Krzysztof Kamil Baczynskiin) tai "Emilia P." ja "Adam M." (nämä kaksi ovat Puolan Jeanne d'Arc, Emilia Plater, ja kansallisrunoilija, itse Adam Mickiewicz). Peitenimien selitykset löytyvät kyllä hakemistoista, mutta joskus melkoisen etsimisen jälkeen. Tulos on se, että koko historian konnagalleria, niin slobot kuin szwabitkin - Stalin, Molotov, Serov, Stroop, Dirlewanger, Himmler, Hitler ym. - esiintyvät kirjassa omalla nimellään, mutta heidän uhrinsa, puolalaiset, jäävät anonyymeiksi. Jossain määrin Daviesin ratkaisut ovat perusteltuja, esimerkiksi maanalaisen armeijan salanimien käyttäminen - monillehan näistä salanimistä tuli niin tärkeä osa heidän identiteettiään, että heidät tunnettiin loppuikänsä paremmin niillä kuin omilla nimillään (esimerkiksi sodan jälkeen Varsovan kaupunkisuunnitteluarkkitehtinä toiminut Stanislaw Jankowski, joka oli yksi ns. "hiljaisista ja pimeistä", Isosta-Britanniasta käsin Puolassa operoineista laskuvarjojääkäreistä, joka julkaisi muistelmansa sota-ajoilta, Pod falszywym Ausweisem w prawdziwej Warszawie muistaakseni - en ole varma, sekin kirja pitäisi kaivaa esiin kaaoksesta ja lukea uudestaan - nimellä "Stanislaw Agaton-Jankowski", koska hänen maanalaisen armeijan salanimensä oli Agaton). Lisäksi on myönnettävä, että sodanaikaisten englantilaisten lempinimien käyttö, kuten Stanislaw Mikolajczykin kutsuminen Premier Mickiksi, on aivan perusteltu tapa lisätä epookin ilmapiiriä ja tunnelmaa kirjaan, vaikka se onkin tarkoitettu historiateokseksi eikä romaaniksi. Mutta on todella ärsyttävää, ettei noita naurettavia lyhenteitä selitetä tekstissä siinä vaiheessa kun ne otetaan käyttöön. Hakemistot ovat aina epätäydellisiä, joten yhden jos toisenkin tyypin henkilöllisyys on jäänyt hämäräksi.

Minulle tietenkin on ilmiselvää suurin osa kaikesta siitä, mitä Davies kirjallaan sanoo: Puolan merkittävin vastarintaryhmä oli ei-kommunistinen Armia Krajowa, Kotimaanarmeija tai Kotiarmeija, johon kuului väkeä koko poliittiselta spektriltä, myös ja varsinkin sosialistipuolueesta. Antisemiittiset äärioikeistolaiset kuuluivat omaan ryhmittymäänsä, Narodowe Sily Zbrojneen eli Kansallisiin asevoimiin, ja Stalinin talutusnuorassa oli oma pieni kansanarmeija, joka tietysti neukkupropagandassa stilisoitiin suuriksi sankareiksi.