Sunnuntain sönkkäykset

Tänään näkyy olevan Yhdysvaltain kansallispäivä. Koska kaikenlaiset aktivistit ym. pitävät jo huolen amerikkalaisten ja amerikkalaisuuden morkkaamisesta minunkin edestäni, lienee velvollisuuteni sanoa jotain hyvääkin. Tosin viime aikoina eräiden suomalaisten blogien kommenttiosastoilla on riehunut ilmeisesti republikaanimielinen amerikanvenäläinen, joka perusolettamuksesta "kahdesta väärästä syntyy oikea" on mielikuvituksellisiin sotarikoksiin (suomalaiset muka teurastaneet kymmeniä tuhansia venäläisiä sotavankeja toisen maailmansodan aikana?) vetoamalla yrittänyt mm. kieltää Peter Elkiltä Abu Ghraibin jupakan arvostelemisen. Tämän mitättömän perskärpäsen valenimi, jonka suojasta hän kaikkien pelkurimaisten märkähattujen tavoin laukoo paskapaakkujaan, on Finnpundit. Mulkulla on kuulemma oikein blogikin Qlogger-puolella, muttei siinä paskiaisessa näytä olevan munaa kirjoitella siihen mitään. Jos se sittiäinen tulee Plökin kommenttiosastolle ynisemään, niin se pannaan kyllä järjestykseen, siitä voitte olla varmat.

No niin, se Finnpunditista ja asiaan. Mikä amerikkalaisuudessa on hyvää? Syyttäkää minua vaikka mistä sentimentaalisuudesta, mutta kyllä Abraham Lincoln on lapsuuteni sankareita. Hugh Broganin Penguin-taskukirjana julkaistu Yhdysvaltain historia viittaa vahvasti siihen, että minulla on kaikki maailman syy pitäytyä tässä sankarikultissa. Lincolnin lisäksi tietysti arvostan kovasti hyvinvointivaltion keksijää, Franklin Delano Rooseveltia. Michael Ignatieff kirjoitti juuri päivän Hesarissa jonkun Kennedyn vanhan puheenkirjoittajan valitelleen, että enää katuja ei muissa maissa nimetä Yhdysvaltain presidenttien eikä merkittävien amerikkalaisten mukaan. Tehdään miesparalle mieliksi ja vaaditaan Helsinkiin Lincolninkatu ja Rooseveltinkatu (vai onko siellä jo?). Tämä olisi sitä paitsi erittäin hienostunut tapa vihjata Yhdysvalloille, että emme me Amerikkaa vihaa, me vain haluaisimme sellaisen Amerikan, joka noudattaisi omia ihanteitaan. Esimerkiksi Lincolnin ja Frankien ihanteita. Yksi amerikkalaisuuden murheellisia piirteitä on, että niin rasismin vastustaminen, hyvinvointivaltio kuin ympäristönsuojelukin - kaikki mitä suurimmassa määrin amerikkalaisia keksintöjä - ovat vaikuttaneet Euroopan demokratiaan paljon hedelmällisemmin kuin amerikkalaisten omaan. Maailman meno tuntuu olevan, että Amerikassa keksitään jotain hienoa ja edistyksellistä, joka sitten vaikuttaa merkittävästi ulkomailla, mutta jää itse Yhdysvalloissa raskaan boiotialaisen tylsyyden ja inertian jalkoihin.

Hyviä amerikkalaisia kirjailijoita ovat ainakin Mark Twain ja Edgar Allan Poe. Tosin Poen rasittavana piirteenä pidän hänen eurooppalaisuuttaan, hänen tapaansa snobbailla eurooppalaisten kielten ja Pariisin tuntemuksellaan - tosin esimerkiksi Marie Rogêt'n murhamysteerissä on aivan ilmeisesti kyse siitä, että hän vapautui kuvaamaan amerikkalaista miljöötä vasta naamioidessaan sen pariisilaiseksi, vähän samaan tapaan kuin Jorge Luis Borgesin sanotaan kyenneen kuvaamaan buenosairesilaista laitakaupunkimiljöötä vasta esittäessään sen Pariisina; tämä kai on sitä vieraannuttamista, josta niin paljon puhutaan - tekee hänestä liian ilmeisen Amerikassa syntyneen eurooppalaisen kirjailijan. Minulle ei ole jäänyt Poen novelleista mieleen juurikaan amerikkalaisia miljöitä, esimerkiksi William Wilsonin päähenkilö on brittiläisen sisäoppilaitoksen kasvatti. Ja myös Sinä olet se mies näkyy sijoittuvan paikkaan, jolla on sellainen nimi kuin Rattleborough. Ei kuulosta järin amerikkalaiselta: hienossa etelävaltioiden matkakirjassaan A Turn in the South (ruotsinnettuna I Sydstaterna, suomennosta ei ole) Naipaul sanoi jotain sellaista, että amerikkalaisen kartan paikannimet näyttävät kuin komppanian nimenhuudolta, koska paikoilla on mielellään perustajansa nimet. Esimerkiksi Alabaman kartassa on melkoisestikin vahvistusta tälle väitteelle: piirikuntien hallintokaupungeilla on sellaisia nimiä kuin Livingston, Butler, Clayton, Montgomery, Moulton, Hamilton tai Vernon. Toki monet paikannimet ovat ilmeistä intiaanialkuperää, kuten Tuscaloosa, Wetumpka ja Tuskegee, lieneekö sitten sama Tuskegee, johon Booker Washington perusti mustille collegen. (Tosin siinä vaiheessa kun Naipaul meni sitä katsomaan, se oli selvästi rappiolla, ja sen pääasialliseksi funktioksi tuntui jääneen mustien valmentaminen akateemiseen elämään ylipäätään.) Ja silloinkin kun amerikkalainen paikannimi loppuu -borough, se taidetaan tavallisesti kirjoittaa -boro.

Mark Twainista huomaa, miten paljon englannin kieli on kuitenkin kaikesta huolimatta hyötynyt amerikkalaisesta rentoudesta ja puhekielisestä otteesta, sillä niin paljon kuin arvostankin klassisen brittienglannin tyyppisiä ankarasti normitettuja ja hienostuneita kielimuotoja, olen taipuvainen ajattelemaan, että englannin kieli oli Englannissa raffinoitu ja hienostettu tikahduksiin asti, ja että se tarvitsi kipeästi twainilaisesti kirjoittavien amerikkalaiskirjailijoiden rentoa otetta saadakseen vedettyä henkeä. Kokonaan toinen asia on, että tekorennosta letkeydestä on sen jälkeen tullut mainosmiesten ryöstöviljelemänä yhtä puuduttava maneeri kuin ylikultivoituneesta hienostelusta aikoinaan, ja että se on levinnyt sellaisiinkin kieliin, jotka eivät sitä alun pitäenkään kaivanneet. Esimerkiksi suomi on parhaimmillaan aina ollut kirjakielisessä ja hienostuneessakin muodossaan nimenomaan kansanomainen kieli, tyypillinen 1800-luvulta alkaen kirjakieleksi päässyt itäeurooppalainen plebeian vernacular, kuten Norman Davis sanoisi, joten kaikki se, minkä Twain toi englannin kieleen, oli meillä jo valmiiksi.