Intiaani hutkii tomahawkillansa

Erehdyin taas ruokatunnilla kirjakauppaan, ostamaan jonkun James Wilsonin kirjan Pohjois-Amerikan intiaaneista valkoisen miehen kynsissä. Se oli ruotsinkielinen taskukirja, eikä siis maksanut mitään. Intiaanikulttuureihin liittyy toki kaikenlaista mystiikkapaskaa, ihannointia ja sentimentalisointia, joka on Dee Brownin sinänsä ansiokkaan kirjan Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (suomennos muuten on kamala, joten suosittelen lukemaan alkuperäistekstin) jälkeen käynyt vielä sietämättömämmäksi kuin intiaanien kärsimysten vähättely, jota sitäkin vielä esiintyy. Ehdin jo lukea Wilsonin kirjan esipuheen, joka kyllä on järkevää tekstiä, ja hänen vuosikymmenien mittainen osallistumisensa intiaanijärjestöjen toimintaan valaa ainakin uskoa siihen, että hän on asiallinen kaveri, joka on kiinnostunut intiaanien nykyisen yhteiskunnallisen aseman parantamisesta.

Intiaaneista puhuttaessa toivoisi kyllä näkevänsä joskus vastauksen etsintää seuraaviin kysymyksiin:

- Missä määrin nykyiset pohjoisamerikkalaiset ovat "valkoisten" ja missä määrin intiaanien jälkeläisiä?

- Missä määrin ne USA:n kulttuurin piirteet, jotka ahdistavat meitä eurooppalaisia, ovatkin intiaanikulttuurin vaikutusta?

- Missä määrin intiaaniheimojen ja -kielten katoaminen johtuu heimojen onnistuneesta ja omaehtoisesta sulautumisesta valkoisiin? (Tietääkseni ainakin osageheimo on kokonaisuudessaan ikään kuin kulttuurisesti - ja tietenkin myös kielellisesti - kääntynyt valkoiseksi, eikä intiaanialkuperästä ole muuta jäljellä kuin jonkinlainen sukuylpeys tai ylpeys etnisestä perinnöstä, kuten joku muu amerikkalainen voi ylpeillä esim. saksalaisilla, irlantilaisilla ym. juurilla. Osagejen jälkeläiset ovat kuulemma taloudellisestikin menestynyttä väkeä.)

Nämä kysymykset jäävät esittämättä ehkä siksi, että ne eivät kovin hyvin sovi sen enempää intiaanien "ystävien" kuin heitä halveksuvienkaan pirtaan. Valkoinen amerikkalainen rasisti tai piilorasisti (jälkimmäisiä lienee jo perisynninkin vuoksi enemmistö väestöstä) ei mielellään myönnä kulttuurista velkaansa intiaaneille. Intiaaninationalisti taas ei mielellään ole valmis keskustelemaan intiaanien ja valkoisten rauhanomaisesta yhteensulautumisesta eikä liioin pohtimaan sitä mahdollisuutta, että amerikkalaisen mentaliteetin epämiellyttävät ja arkaaiset piirteet voisivat olla intiaanikulttuurin piirteitä. Sekin kysymys olisi voitava esittää, onko amerikkalaisten yletön kiintymys sähkötuoleihinsa peräisin intiaaniheimojen harjoittamasta vankien rituaalisesta kidutuksesta, joka selitettiin jopa kunnianosoitukseksi uhrille (vaikka kyse lienee tietenkin ollut sadististen impulssien kulttuurin puitteissa muodollistetusta, säännellystä ja sallitusta tyydyttämisestä).

Rehellisimmin asiaa lienee käsitellyt Jon E. Lewis kirjassaan The West, joka on ilmestynyt myös nimellä The Mammoth Book of the West. (Kirja on kyllä mukavan paksu, mutta epiteetti Mammoth on liikaa luvattu - samaa tavaraa lukisi mielellään enemmänkin.) Lewis käyttää kyllä tarvittaessa Dee Brownin teosta lähteenään, mutta samalla hän myöntää eräitä intiaanien ihailijoille epämukavia tosiasioita, ennen kaikkea sen, että intiaanien "ekologisuus" ei ollut kovin vanha ilmiö: intiaanit olivat itse ehtineet hävittää useita suuria riistaeläimiä sukupuuttoon ja vasta kantapään kautta oppineet säännöstelemään esim. biisoninmetsästystään.