Kelle historia kuuluu?

Yleisesti ottaen Suomen lähihistoria on ikävä aihe käsiteltäväksi tai edes sivuttavaksi, koska yhteiskunnan maallistuttua siitä on tullut yhä useammille ihmisille uskonnon korvike. Isoäitivainaa muisteli aina mielellään sitä, kuinka hän kansakoulunopettajana laulatti lapsilla heti sodan jälkeen Uuno Kailaan ja Taneli Kuusiston Suomalaista rukousta - joka tietysti tunnettaneen blogistipiireissäkin parhaiten ensimmäisistä sanoistaan Siunaa ja varjele meitä - jonka sanat hänen mielestään tiivistivät niin hyvin isänmaan tuonaikaiset tunnelmat: ettemme harhaan kääntyis (stalinilaiseen kommunismiin), ettei kansamme nääntyis (sotakorvauksiin). Mutta tämän lisäksi isoäiti korosti erityisesti kohdan Sulta on kaikki suuruus, henki Sun hengestäs merkitystä: suomalaisten ei tule korskeilla, ylpeillä eikä esiintyä kaikkia muita parempina (kuin mikäkin Hitler, voisi lisätä - isovanhemmilleni Hitlerin epäilyttävin piirre oli ilman muuta hänen epäkristillinen hybriksensä ja nöyryyden puutteensa). Isovanhemmat olivat maalaisliittolaishenkisyytensä vuoksi joutuneet lapuanliikkeen vainoamiksi 1930-luvulla, ja heillä oli elävä mielikuva siitä, että uhoava sotilaallinen isänmaallisuus ei yksin riitä inhimillisen ja säällisen yhteiskunnan rakentamiseen, vaan tarvitaan sellaisia arvoja - esimerkiksi nyt vaikka Jumalaa, joka ateistillekin kelvannee metaforaksi - jotka ovat kansallisvaltion ja kansallismielisen uhon yllä ja sitä ikuisempia, sillä, kuten Julius Krohn asian muotoili nykyisen virsikirjan mukaan:

jos kaupunkia varjella
ei tahdo itse Luoja
niin turhaan valvoo vartija
on sillä heikko suoja.
[...]
On ilman Herraa huoneemme
hiekalle rakennettu
se olkoon vaikka vuorelle
lujasti perustettu.

Olen edelleenkin sillä kannalla, että maallistuminen ei ole edes meidän sivarihomorunkkareiden näkökulmasta ollut mitenkään yksiselitteisesti hyvä asia. Kuusikymmenlukulaiset raivosivat uskontoa ja kirkkoa vastaan, koska sen opetukset olivat ristiriidassa luonnontieteellisen tiedon kanssa ja koska se pönkitti perinteistä isänmaallisuutta, josta siinä vaiheessa oli tullut kehityksen jarru ja merkittävässä määrin niiden ikuisten arvojen vihollinen, joita kirkko sanoi ajavansa. Valitettavasti nykytilanne on se, että monet ihmiset, kuten taannoisen blogipostaukseni anonyymi kommentaattori, ovat tosin luopuneet uskonnollisuudesta (jos koskaan ovat missään aidossa mielessä uskonnollisia olleetkaan), mutta omaksuneet sen tilalle ja korvikkeeksi "isänmaallisuuden", ts. hyvin oikeistolaisesta näkökulmasta määritellyn "suomalaisuuden". Tämä on mielestäni huomattavasti epämiellyttävämpi tilanne kuin jos hän olisi edes nimellisesti kristitty, koska kristinusko, silloin kun se otetaan vakavasti, voi olla ja onkin ristiriidassa kapean nationalismin kanssa: meidän Herramme peljättävän tuomioistuimen edessä ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei tsuhnaa eikä ryssää. Sen vuoksi esimerkiksi nationalistis-rasistinenkin kristitty joutuu viime kädessä valitsemaan joko nationalistisen rasismin tai uskonnon; ja jos hän valitsee mieluummin ensinmainitun, hän joutuu tunnustamaan uskonsa heikoksi, heikommaksi kuin jonkun muun usko, ja se on kova pala kelle tahansa kristitylle, joka koskaan missään mielessä on edes yrittänyt ottaa uskontonsa vakavasti. Sitä vastoin militaristinen nationalisti, jolla ei ole uskontoa, ei alusta pitäen ole uskonut muuhun kuin väkivaltaan ja siihen, että hänen Suomensa on riittävän säälimätön ja väkivaltainen pärjätäkseen.

Isänmaallisuuden uskonnokseen nostaneilla oikeistolaisilla on tietysti monenlaisia kristillisiä maneereja, mitä havainnollistaa erinomaisesti vaikkapa Yiltzhoucan - siis Iltiksen - nettisivuilla käytä "keskustelu" Karjalan palauttamisesta. Tehdyn pateettisesti ja teennäisen ylevästi siellä kaikki nuo Karjalan palautuksen vaatijat - karjalaisiksi heitä tuskin kannattaa kutsua, sillä järjestäytyneeseen Tarton rauhan liikkeeseen, jolla on useita yhdistyksiä, tuntuu kuuluvan ennen muuta yllä kuvatun laista nationalismin uskonnoksi kohottanutta väkeä tyypillisimmillään jostain Pohjanmaalta (Karjalan Liitto, johon ilmeisesti kuuluu oikeaa siirtoväkeä jälkeläisineen, on "tarttolaisille" liian "suomettunut") - esiintyvät rauhanrakentajina, jotka haluavat parantaa haavoja ja luoda sopua ja oikeaa ystävyyttä Suomen ja Venäjän välille. Hieman pintaa raaputtamalla saa kuitenkin esiin niin väkivaltaisen vihan venäläisiä ihmisiä kohtaan - "Karjala takaisin tyhjänä" on koodisana, jonka takaa löytyy ilmeisiä kostofantasioita siitä, kuinka Karjalan nykyiset asuttajat ajetaan pistimillä uhkaillen evakkomatkalle yönselkään - ja tietenkin myös demokratianvastaisen halveksinnan niitä omia kansalaisia kohtaan, jotka eivät ole heidän kanssaan samaa mieltä: näiden pragmaattiselle asenteelle kun tarttolaiset eivät osaa keksiä mitään muuta selitystä kuin jonkinlaisen (myötäsyntyisen?) epäisänmaallisuuden ja ryssän kumartelun.

Syntyy todellakin mielikuva jonkinlaisista tosiuskovaisista, joiden mielestä heidän uskontoaan epäilevät ovat moraaliltaan alempitasoisia nilkkejä. Mutta siinä, missä kristityn tosiuskovaisen vihamielisyydelle ateistia kohtaan on kuviteltavissa edes jollain tasolla inhimillisesti ymmärrettävä perustelu - kristitty katsoo vastustavansa kristittyyttään mm. valehtelua, itsekkyyttä, haureutta, varkautta ja tappamista, joten hänen näkökulmastaan on eräässä mielessä oikeutettua kuvitella ateisti rappeutuneeksi ketkuksi, joka jollei nyt pidä valehtelua, itsekkyyttä ym. suoranaisena hyveenä, niin ei ainakaan vaivaudu niitä erityisesti vastustamaan -, nationalistinen tosiuskovainen periaatteessa moittii vastustajaansa siitä, ettei tämä ole riittävän itsekäs, kaunainen ja kostonhimoinen vaatiakseen Karjalaa takaisin ja saadakseen iloa ja nautintoa alueen nykyisten asukkaiden häätämisestä. Tietenkään nationalistin mieleen ei hetkeäkään juolahda, että Karjalan palautuksen vastustajalla voisi olla esimerkiksi nyt vaikkapa kristilliset vaikuttimet olla haluamatta kostoa ja hyvitystä, vallankin kun Jumalan hitaasti mutta varmasti jauhavat myllyt ovat jo aikapäiviä sitten tasineet tilit jauhamalla Suomelle onnea, vaurautta ja rauhaa ja Venäjälle onnettomuutta, köyhyyttä, epävakautta ja väkivaltaa. Roisto on jo rangaistuksensa saanut, ja vain raukka - eli Karjalan palauttaja - haluaa mennä potkimaan jo maassa makaavaa karhua. Siitä vaan, jos kantti kestää; mutta hänellä on otsaa syyllistää ja väittää moraalittomiksi meitä Karjalan palautuksen vastustajia, jotka emme moiseen raukkamaisuuteen halua osallistua.

Tietenkin Karjalan haikailu on ainoastaan yksi osa isänmaallisuuden uskonnollistamista, ja tuskin edes merkittävin. En edes olisi varma siitä, että Tiedemies osuu mitenkään oleelliseen asiaan väittäessään, että oikeakielisyys on nationalismia, koska tämäntyyppisillä määritelmillä käsite laimennetaan tunnistamattomaksi. Pikemminkin Orwell osui tuossa moneenkin otteeseen linkittämässäni artikkelissa paljon enemmän maaliin määritellessään nationalismin sellaisena mielenlaatuna, joka näkee maailmanhistorian kansakuntien ja niihin verrattavien epämääräisten, mutta lojaalisuutta vaativien kokonaisuuksien välisenä arvovaltataisteluna, jonka perimmäinen motivaatio on vallanhalu.

Orwellin määritelmässä sanalla arvovaltakilpailu (competitive prestige) on avainmerkitys, koska tällä tavalla ajattelevalle nationalistille esimerkiksi toisen maailmansodan kokeminen kaikkien osapuolten kannalta epämiellyttävänä ja valitettavana asiana on vierasta. Heinrich Böll kohtasi joskus venäläisen, joka Böllin kirjoja luettuaan sanoi ymmärtäneensä ja hämmästyneensä, että saksalaiset ja natsitkin kärsivät sodan aikana. Böll taisi sillä kertaa menettää malttinsa, mutta yhtä lailla hän on Saksassakin joutunut suuttumaan ihmisille, jotka eivät ole ymmärtäneet venäläisten kärsineen. Mutta Orwellin tarkoittamassa mielessä nationalistiselle henkilölle on mahdotonta ymmärtää Böllin asennetta, sitä, että rauhan tultua on mahdollisuus valittaa sotaa ja sen uhreja yleensä, lopettaa kilpailu siitä, kumpi kärsi enemmän ja kumman kärsimys on tärkeämpi.

Blogini taannoinen kommentoija pahentui siitä, että rohkenin mainita valkoisten tappaneen Suomessa venäläisiä aika laajassa mitassa kansalaissodan loppuvaiheissa, ja katsoi, ettei tällainen ole "objektiivista" - tai ainakin minun pitäisi mainita samaan hengenvetoon partisaanisodan suomalaiset siviiliuhrit. Liioin en saisi puhua suomalaisten ryssänvihasta osana suomalaisten henkistä maisemaa myöntämättä samaan hengenvetoon, että Venäjällä ilmeisesti on suomalaisvihaa, jonka todisteena hän mainitsee partisaanien raakuudet. No, todellisuudessa partisaanit lienevät pitäneet julmuuksiaan oikeutettuina siksi, että uhrit olivat "fasistien" lapsia ja vaimoja - neuvostopropagandahan oli yleisesti ottaen aivopessyt koko kansan pitämään suomalaisia ja saksalaisia yksinä ja samoina "fasisteina" - eikä ole mitenkään pois suljettua, että partisaanit katsoivat saksalaisten tunnettujen massamittaisten julmuuksien jollain tavalla oikeuttavan suomalaisten siviilien murhaamisen - samaa porukkaa. Itse asiassa kommentaattorini ajattelee varsin pitkälti samalla tavalla kuin nuo vihaamansa partisaanit, eli että silmästä on saatava silmä ja hampaasta hammas, ja että tätä sokaisu- ja hampaattomuuskilpailua edelleenkin, yli puoli vuosisataa sodan jälkeen, käydään samojen arvovallasta kilpailevien entiteettien välillä kuin sotaa silloin aikoinaan. Tietysti partisaaniuhrien omaisten asia on paljon tärkeämpi asia kuin Karjalan palautus koskaan, sillä venäläiset palvovat partisaanejaan yhä epäterveellä tavalla puhtoisina sankareina, ja olisi aivan kohtuullista olettaa, että valveutunut venäläinen sivistyneistö oppisi Venäjällä kyseenalaistamaan tämän: se olisi itse asiassa varsin oleellinen osa Venäjän kehitystä kohti säällistä demokraattista elämää. Mutta luuleeko kommentaattorini todellakin auttavansa sitä asiaa kieltämällä minulta sen tarkalleen saman kansallisesti itsekriittisen asenteen, jollaista hänkin varmaan haluaisi nähdä Venäjällä enemmän suhteessa velikaja otetshestvennajaan?