Dziennik pisany noca

Lueskelin taas pitkästä aikaa Gustaw Herling-Grudzinskin neuvostovankileirimuistelmaa Inny swiat - sitä ei ole suomennettu, mutta suoraan käännettynä kirjan nimi tarkoittaa Toinen maailma. Kirja oli varmasti parhaita aiheesta kirjoitettuja ennen kuin Solzhenitsyn rupesi hommiin, mutta Vankileirien saaristonsa lukeneelle siinä ei juurikaan ole mitään uutta, paitsi että seksuaalisuus on siinä hallitsevammassa asemassa - siinä mm. kuvataan vankinaista, joka on vartiopäällikön rakastajatar, ja sitä katkeruutta, jota naisen suhde herättää vankimiehissä. (Muistaakseni asianomainen nainen ei selvinnyt hengissä leiristä, mutta en ole ihan varma, pitää kai lukaista kirja alusta loppuun uudelleen.) Voisin heittää tähän jonkin markkina-arvoteoriakommentin, mutta taidan jättää väliin.

Herling-Grudzinski on tunnettu siitä, että hän paheksui Czeslaw Miloszin kirjaa Vangittu mieli. Milosz vähätteli hänen näkökulmastaan kommunismin julmuutta keskittymällä niihin mutkikkaisiin itsepetosmekanismeihin ja älyllisiin tekosyihin, joilla Puolan intellektuellit selittivät itselleen 40-luvun loppupuolella yhteistyöhalunsa kommunistien kanssa. Herling-Grudzinskin mielestä kommunismiin mentiin mukaan läpinäkyvästä opportunismista tai yksinkertaisesti hengen hädässä ja kalashnikovien alla, Miloszin pyrkimys kehittää asialle jonkinmoisia mutkikkaita älyllisiä selityksiä oli hänen mielestään nimenomaan turhaa selittelyä. Joutuessaan nuorena miehenä - miltei poikana - neuvostoleirille Herling-Grudzinski oli järkyttynein siitä, miten vulgääri ja kiertelemättömän julma neuvostojärjestelmä oli totalitaarisuudessaan. Sama vaikutelma muuten välittyy Sergiusz Piaseckin romaaneista, joita olen täällä muutama kuukausi sitten - kesälomani aikana - kommentoinut. Piasecki, joka itse oli anti-intellektuaalisuuteen taipuvainen entinen rajaseutubandiitti ja kirjoitti itsensä vapaaksi puolalaisesta kuolemansellistä bestsellerillään Kochanek Wielkiej Niedzwiedzicy, näki bolsevikkivallan - hän puhui mieluiten bolsevismista, sillä hänestä sen kutsuminen kommunismiksi tai sosialismiksi antoi siitä ansaitsemattoman älyllisen ja filosofisen kuvan - yksinkertaisesti luonnevikaisten roistojen valtaannousuna: lukutaidottomat, röyhkeät pösilöt tuomareina oikeussalissa. Herling-Grudzinskin kuulustelija oli niin pallo hukassa, että kun hän näki kuulusteltavansa nimen venäjäksi kirjoitettuna - jolloin siitä tietysti translitterointiperinteen mukaisesti tuli Gerling-Grudzinski - hän sekoitti nimen Göringiin (venäjäksi litteroituna Gëring - venäjän pisteellinen ë äännetään [jo], joka on lähin vastine ö:lle) ja nimien samankaltaisuuden perusteella julisti Herling-Grudzinskin natsiksi ja fasistikollaboraattoriksi ja uhkasi kuolemantuomiolla.

Itse asiassa Herling-Grudzinskin kaltaisten ihmisten kokemus venäläisistä bolsevikeista oli, että nämä olivat roikaleita, siis juuretonta ja väkivaltaista, taparikollista rääsyproletariaattia - itse asiassa juuri sitä samaa porukkaa, jonka vastine meidän yhteiskunnassamme ovat äärioikeistolaiset katuhuligaanit ja "isänmaalliset" skinit. Lännen "kommunismia ymmärtäville" intellektuelleille ei kuitenkaan ole tätäkään kukaan osannut selittää. Kun esim. suomalainen vasemmistointellektuelli puolustelee kommunismia, niin hänelle "kommunismi" tarkoittaa jaloa aatetta, jota hän aikoinaan kannatti nimenomaan kapinoidakseen raakaa, väkivaltaista ja paskaista äärioikeistolaista alaluokkaa (tai vulgäärin äärioikeistolaista ja epäkultturellia pikkukaupungin yrittäjäporvaristoa) vastaan. Mutta Herling-Grudzinskin näkökulmasta "kommunistit" olivat juuri sitä samaa paskasakkia ja pohjasakkaa, johon lännen kommunistin näkökulmasta kuuluivat ne rentut ja riistoporvarit. Totalitarismin käytäntö onkin - täysin totalitarismin poliittisesta väristä riippumatta - että sadistiset ja raa'at roikaleet saavat pyssyn käteensä ja valtaa haltuunsa, minkä jälkeen vallan kaapanneen klikin haluama terrorin ja ahdistuneen kauhun ilmapiiri syntyy yhteiskuntaan itsestään. Sekä natsismi että stalinismi ovat määritelmällisesti koulukiusaajien, skinien ja huligaanisakilaisten mielivaltaa.

Se siitä, ja vilkaistaan vielä blogeja.

Tommipommi kirjoittaa pornosta. Tämä on aihe, josta kuuluu puhua asiallisesti ihan kiusallaankin. Tosin kaunis Helsingissä opiskeleva biseksuaaliystävättäreni, jota olen kaksi vuotta vokotellut ilman tulosta, mutta ehkä vain harjoituksen vuoksi, kirjoitti tuossa pari päivää sitten ostaneensa juuri lastin uusia pornolehtiä hemmotellakseen itseään ja antoi ymmärtää olon olevan kuin jouluna. Eli se siitä pornosta naisen alistamisena, varsinkin kun hän itse koki pornokaupassa käymisen rohkeana symbolisena vetona vallitsevaa naiskuvaa vastaan.

Tommi toteaa, että porno ei ole muuttunut mitenkään kovemmaksi kolmessakymmenessä vuodessa. Mikä sitten on kovaa ja mikä ei. Peniksiä ja pimppoja näki jo minun murrosiässäni yhtymässä toisiinsa. Kun 15-vuotiaana (liian nuorena - olisi pitänyt ensin naida ja sitten vasta tiirata pornoa, jos ylipäätään) näin ensimmäisen kerran pornofilmissä siittimen survontatouhua lähikuvassa, olin melkoisen tyrmistynyt, mutta toisaalta pidin sitä hullunkurisena ja hieman liioiteltuna. Minun teki mieli huutaa: hyvä on, hyvä on, riittää jo, uskotaan! Toisaalta erilaiset erikoisuudet, kuten sadomaso, ja suoranaiset kuvottavuudet, kuten paskansyönti ja pissaleikit, ovat valtavirtaistuneet, joten niiltä osin olen kyllä sitä mieltä, että porno on "koventunut". En kuitenkaan osaa nähdä moista proverbiaalisena "naisten alistamisena", jona sitä pitää femakkojen liturgiakuoro. Mitä sitten tulee pedofilian asemaan seksiviihteen valtavirrassa, porno kyllä mässäilee "teinityttö"-mytologialla, mutta tässä yhteydessä teinitytöllä tarkoitetaan vähintään 18-vuotiasta naista, jolla on selvästi kehittyneet tissit. Näppyinen, hormonitulvan sekapäistämä neljätoistavuotias, jolle on kasvanut vasta toinen tissi, ei oikeasti pysty houkuttelemaan tervettä miestä.

Tommi puhuu mallien kaunistumisesta pornon yleistendenssinä. Minusta kyse on pornon elitisoitumisesta ja laajemmin seksuaalisuuden elitisoitumisesta. 70-luvun pornossa seksuaalisuus nähtiin paljon enemmän tavallisten ihmisten asiana, ja näyttelijättäret olivat parhaimmillaan sillä tavalla hyvännäköisiä kuin naapurintytöt. Seksi kuului kaikille. Nyt seksi on välineurheilua, joka kuuluu vain kauniille, rikkaille ja rohkeille, ja kasvavien ATM-laumojen ei kuulukaan harjoittaa sitä muuten kuin vetämällä käteen kuvaruudun edessä.

Toisaalta Tommi on oikeassa siinä, että entisaikojen kukkahattutädeillä oli sisäisesti johdonmukainen käsitys siitä, mikä oli siveetöntä ja miksi. Esimerkiksi feministien taipumus moralisoida pornoa on tempoilevaa ja epäjohdonmukaista. Kun Cicciolina Staller joskus 80/90-luvun vaihteessa teki "valtiovierailun" - pornoteollisuuden PR-happeningin - Suomeen, meikäläiset feministit menivät täysin halpaan ja antoivat huijata itsensä kuvittelemaan, että kyseinen luuska oli jonkinlainen itsenäinen, omaehtoinen ja omalakinen taiteilija. Heidän koko käsityksensä pornosta perustui feministien propagandaan, jolloin he eivät esimerkiksi alentuneet tutustumaan itse pornoon - pelkäsivät varmaan tykkäävänsä. Toisin sanoen heidän mielikuvansa pornosta oli, että siinä nimettömiä tyttöjä vain hyväksikäytettiin. Eivät he tienneet, että alalla oli oma tähtikulttinsa, vaikka tyhmemmänkin olisi pitänyt oivaltaa, että sellainen piti olla, jotta kukaan olisi ylipäätään hakeutunut ruudulle pantavaksi. Ja mitä sitten tulee naisnäyttelijöiden hyväksikäyttämiseen, olen kyllä itse sitä mieltä, että John Holmesin elämänkohtalo ei ollut oleellisesti vähemmän traaginen kuin jonkun vastaavalla tavalla immuunikatoon ja huumeisiin kuolleen naisnäyttelijän: Holmesin elämänhallinta, ns. pallo, oli ainakin todella pahasti hukassa ja koko mies säälittävän heittopussin asemassa. Holmesia itse asiassa riistettiin täysin yksiselitteisesti, koska hän ei ollut mitään muuta kuin surkea juntti, jolla oli iso mulkku. Keskimääräinen naispuolinen pornotähti kykenee yleensä huolehtimaan itsestään paljon paremmin.

Schizo-Janne kirjoittaa Lande Lindforsista. Tiedämme Lindforsista sen, että a) hän juo viinaa, b) hänellä oli naisia, c) hän oli Pekka Tarkan kaveri, d) hänen muistelmansa ovat Pekka Tarkalle hyvä tekosyy muistella sitä, kun Landen kanssa juotiin viinaa. Tämä lieneekin kaikki, mitä kyseisestä herrasta tarvitsee tietää. Hänen tekstejään olen joskus jostain lukenut ja todennut, että ne ovat todella kliseinen 60-luvun ulkomuseo.

Voi olla, etten minäkään koskaan aikuistu ja miehisty, mutta en minä epäkypsyydestäni niin ylpeä ole kuin luulisitte. Lieventävänä asianhaarana totean vain, etten saanut koskaan naisilta kaipaamaani tukea aikuistumiseen ja kypsymiseen. Ja jos sanotte, ettei se ole naisen asiakaan, olette väärässä. Se on oikeastaan naisen tärkein funktio nuoren miehen elämässä. Kaikki muu on toissijaista, myös ja varsinkin pimppa.