Irlantilaista tuhlausta

Siihen viimeisimpään iirinkieliseen pakettiin pääsi mukaan Seán Ó Conaillin, ei-syntyperäisen kirjailijan uusi novellikokoelma. Ó Conaillilta olen lukenut aikaisemmin vain kokoelman Aoibhneas na hÓige, joka oli kouluiiriksi melkein siedettävää kieltä ja psykologisesti lähes vakavastiotettavaa tavaraa. Lapsuuden kuvauksissa oli hyvinkin lihaa luiden päällä, ja kuvatun todellisuuden irlantilaisuus, nimenomaan maan itsenäisyyden alkuaikojen "katolisen Irlannin" ilmapiiri oli kaikkine yksityiskohtineen (se Amerikan-paketin jännittynyt avaaminen!) käsinkosketeltava. Vertailukohtaa on haettava Irlannin englanninkielisen nykykirjallisuuden suuresta mestariteoksesta, joka ei suinkaan ole Roddy Doylen Paddy Clarke hähhähhää, vaan John McGahernin Amongst Women.

Tämä uusi novellikokoelma sisältää kaverin kaunokirjallisia yritelmiä vuodesta 1988, ja vaikka Aoibhneas na hÓigen (mihinkähän minä olen pannut sen? ei kai se hävinnyt vahingossa roskikseen muuton yhteydessä?) kirjoittajan kyllä tunnistaa, kielellisesti ainakin kokoelman ensimmäiset novellit ovat luvattoman huonoja (mikä ei tarkoita, että ne olisivat kauttaaltaan huonoja, Ó Conaill vain ärsyttävällä tavalla kompastuu syntaksiin siellä täällä - ärsyttävällä juuri siksi, että hän on keskinkertaista parempi kielenkäyttäjä ollakseen Galltachtin kirjailijoita).

Silti juuri yhtäläisyydet johonkuhun McGaherniin saavat ajattelemaan, että Ó Conaill on pohjimmiltaan iiriksi kirjoittava englanninkielisen Irlannin kirjailija. Aidolle iirinkieliselle kirjallisuudelle moinen menneen Irlannin elämässä piehtaroiminen on vierasta - Mícheál Ó Conghaile, Pádraig Ó Cíobháin ja Pádraic Breathnach ovat selvästi paremmin nykyajassa kiinni. (Ó Cíobháinin oma lapsuusmuistelma, An Gealas i Lár na Léithe, on selvästi karumpaa ja väkevämpää realismia kuin Seán Ó Conaillin teksti.)

Turhanpäiväinen menneen ajan muistelu ei ole merkki varsinaisesta konservatismista. Yhtä puuduttavaa se on Irlannin englanninkielisten mukaradikaalien kirjoissa, joille on tyypillistä "katolisen Irlannin" epäkohdilla mässäileminen tyyliin "enpä viitsi nykyajan epäkohtia tonkia, kun entisajoissa niitä piisaa ihan riittävästi". Moinen tekoradikalismi on pohjimmaiselta innoitukseltaan aika halpaa, ikään kuin itsensäonnittelukirjallisuutta: "kyllä nykyään sentään on paremmin".

Hm, olisiko niin että Irlannin englanninkielinen kirjallisuus on oikeasti huonompaa kuin syntyperäisten iirinkielisten kirjoittama? Ainakin se on juuttunut pahasti konventioihinsa, ja sitten täytyy tietysti muistaa, että englanninkielinen kirjallisuus suunnataan jo kielensä vuoksi koko englanninkielisen maailman markkinoille, mikä merkitsee, että se lankeaa kirjoittamaan (klisee)irlantilaisista sellaisille ihmisille, jotka uskovat pinnallisiin irlantilaisuuskliseisiin. Iirinkielistä kirjallisuutta kirjoittavat irlantilaiset irlantilaisille, joten sillä on varaa nousta kliseestä kohti maailmankirjallisuutta: loistava esimerkki tästä on Mícheál ó Conghailen borgesilainen novelli Seacht gCéad Uaireadóir, Seitsemänsataa kelloa. Paradoksaalisesti Irlannin englanninkielinen kirjallisuus on provinsiaalisempaa, koska englanninkielinen Irlanti on englanninkielisen maailman provinssi. Irlannin englanninkielinen kirjallisuus muistuttaa koko ajan kliseillään, että tässä kirjoitetaan nyt irlantilaista kirjallisuutta, wisha musha bejaysus. Iirinkielisen ei tarvitse.