2004-06-22

Seldonin nimeen!


Lueskelin pitkästä aikaa Isaac Asimovin Säätiö-trilogiaa, joka oli pääsylippuni scifin maailmaan. Tai no, luin sen 12-vuotiaana, mutta isonveljen vaikutuksesta olin toki tutustunut Arthur C.Clarkeen jo aikaisemmin. Sitä paitsi minulla on hiukkasen sellainen muistikuva, että olin jo lukenut Avaruuden merivirrat ennen kuin tutustuin Säätiöön. Säätiö-trilogia oli olevinaan kauhean iso juttu siinä iässä ja mukamas hyvinkin syvällistä kirjallisuutta, mutta tässä vaiheessa alan olla taipuvainen siihen, että Asimov sotki koko hoidon tuomalla mukaan Muulin. Muulia ei tarvittu mihinkään erityisesti, hän vain sotki alkuunsa hyvän tulevaisuudenhistoria-aikajanan, jota Asimov olisi voinut hyödyntää myöhemminkin. Valitettavasti siinä vaiheessa kun hän palasi Säätiö-maailman pariin, hän oli vanha leipäskribentti, joka oli unohtanut tarinan alkuperäiset premissit, yrittipä vielä epätoivoisesti liittää yhteen Säätiön jälkeen kehittämäänsä robottitulevaisuutta ja Säätiön aikajanaa, jotka eivät tietenkään sopineet yhteen. Ainoa onnistunut Säätiön jatko-osa oli Avaruuden merivirrat, joka tunnetusti ei ole mikään jatko-osa, vaan ennen muuta sijoittuu samalle aikajanalle, joskin paljon varhaisempaan vaiheeseen.


Nyt tietysti on helppo tunnistaa, että Säätiö-trilogia on leimallisesti viisikymmenlukulainen kirja. Sukupuolten väliset suhteet ovat jääneet amerikkalaiselle viisikymmenluvulle, joka oli itse asiassa ilmeisen kestämätön vaihe, kynnyksellä seisomista. Vanhat äijänkorstot piikittelevät Baytaa, koska hän on koulutettu sinisukka, ja Bayta ilmentää emansipoituneisuuttaan polttamalla tupakkaa, mikä on leimallisesti viisikymmenlukulaista. Atomivoimasta puhutaan sellaisena ihmevoimana kuin se oli nimenomaan viisikymmenluvulla, mutta siinä vaiheessa kun atomivoima jää käytöstä, Anselm haut Rodricin on edelleen mahdollista saapua parsekien päästä - Asimovilla ne ovat aina parsekeja, eivät valovuosia: tätä lienee pidettävä tyypillisenä avaruusoopperarehvasteluna, josta Säätiö-trilogia poliittisia intrigejä painottaessaan muuten on melko vapaa - hyperavaruushyppyjä tekevällä avaruusaluksella. Luulisi, että hyperavaruushyppyihin tarvitaan vielä ydinvoimaa ihmeellisempi energianlähde; ja luulisi edelleen, että ydinvoiman unohtuminen käytöstä, joka on Asimoville rappion ja taantumisen synonyymi, ei olisi kovin merkittävä juttu niin kauan kuin tämä ydinvoimaa ihmeellisempi energianlähde on käytössä.


Ensimmäisten amerikkalaisten Säätiö-painosten kansikuvissa - niitä löytyy varmasti jostain päin nettiä, mutta valitettavasti ainakaan Juhani Hinkkasen avaruusooppera-artikkelista niitä ei löydy, eikä taida muualtakaan Aikakone-vainaan nettimausoleumista - säätiöläiset ja heidän avaruusrakettinsakin oli kuvattu pöyristyttävään pulp-scifi-tyyliin, levein kauluksin, jonkinmoisin piippalakkivirityksin ja viittaliepeisin takein, ja avaruusaluksetkin olivat täynnä hirveitä Quatermass-kiemuroita sun muita antennimaisia vekottimia. (En todellakaan sano, että Quatermassissa olisi jotain vikaa. Itse asiassa harva uudempi ja vähemmän korni scifiluomus tavoittaa Quatermassien luihin ja ytimiin käyvän tiiviin kauhutunnelman. Puhun muotokielestä.)


Sitä hämmentävämmältä tuntuu huomata, että Asimov tosiaan parissa kohtaa on kuvaillut henkilöidensä vaatetusta tavalla, josta on omiaan syntymään juuri sellaisen, sanoisinko, tieteisbarokin mielikuva. Toki tällaista ei esiinny kovin usein: enimmän aikaa Säätiö-novelleissa ei vaivata päätä vaatetuksen kaltaisella profaanilla asialla. Kaiken kaikkiaan Säätiö on kuitenkin nimenomaan avaruusoopperaa, joskin fiksumpaa kuin lajityyppi yleensä. Tai oikeammin: avaruusooppera genrenä oli vasta syntymässä Säätiön ilmestymisen aikoihin, mutta Säätiö kuuluu ehdottomasti lajityypin peruskiviin ja sisältää monia sen elementtejä. Ainakin tuo koko Linnunrataan levinnyt ihmislaji, joka elelee ja matkailee planeetalta toiselle Einsteinistä ja ajan suhteellisuudesta piittaamatta ja joutumatta tekemisiin häiritsevien vieraiden olentojen kanssa, on tyypillinen viihdescifin piirre. Toki viihdescifissäkin voi olla vieraita olentoja, mutta on kuvaavaa, että Star Trekin universumissa merkittävimmät rodut klingoneista cardassialaisiin osoittautuvat lopulta yhden ja saman rodun muinaisiksi muunnelmiksi. Babylon 5 on Trekkiä vakavamielisempi yritys juuri siksi, että siinä on vakavissaan ja kunnianhimoisesti edes yritetty kehittää todellisia ristiriitoja erilaisten olentojen välille, nimenomaan sellaisia ristiriitoja, että hyviä ja pahoja on mahdotonta selkeästi erottaa. Ja Ursula Le Guinin hainilainen universumi on (sinänsä tavattoman hauskaa) Bujoldin Vorkosigan-universumia vakavamielisempi yritys, koska Le Guin ei hävitä Einsteinin suhteellisuusteorian avaruusmatkailua rajoittavia seurauksia olemattomiin, vaan hyödyntää niitä juonielementtinä. Tosin Le Guinkaan ei malttanut olla keksimättä apuvälineeksi ansibelia, joka ei noudata suhteellisuusteoriaa.

2 turpaankerjuuta:

Anonymous Anonyymi kaivoi verta nenästään...

Muistettakoon kuitenkin, että Säätiö-tarinat ilmestyivät alkuperäisessä muodossaan John W. Campbellin Astounding Science Fiction -lukemistossa jo 1940-luvulla, suurimmaksi osaksi toisen maailmansodan aikaan. Trilogiaksi kokoaminen tapahtui tietenkin 50-luvun puolella, jolloin monet muutkin edellisen vuosikymmenen lehdissä ilmestyneet sf-tarinat saivat uuden elämän.

Alkuperäisten Astounding-kansikuvien löytäminen ei ole kovin vaikeaa - niitä on esimerkiksi seuraavassa linkissä: http://www.pannis.com/SFDG/TheFoundationTrilogy/theFoundationStories.html
Lehdissä oli tietenkin kuvitusta myös sisällä.

11:56 ip.  
Blogger Panu kaivoi verta nenästään...

Juu, mutta minulla oli mielikuva, että jossain päin nettiä olisi ollut myös ensimmäisten kirjamuotoisten julkaisujen kansia näkyvillä, ja niissä minua muistaakseni järkytti se pulp-scifi -estetiikka.

9:41 ip.  

Lähetä kommentti

<< Himaan