Muitakin kuriositeetteja kuin minä itse

Lauantaina Oneginskaja knigaan Vera Inberin (sukunimi muutettu, toki) kanssa. Tarkoitus olisi nyt plokata messiin se Krimin saari. 80-luvulla se oli tosi jännä idea, nyt pelkkä kuriositeetti, mutta siltikin: Krim valkoisten käsiin kansalaissodan jälkeen päätyneenä, eräänlaisena itsenäisenä kapitalistisena Taiwanina Neuvostoliiton kyljessä.

Olen varmaankin maailman ainoa ihminen, joka pystyi kääntymään jonkin sortin prosovjetistiksi lukemalla kaikista maailman kirjoista juuri Vankileirien saariston ja Puskipa vasikka tammeen. Korostan, että kyse oli vain pragmaattisesta ja (sano se! sano se!) opportunistisesta prosovjetismista, mutta Solzhenitsynin antama kuva Hrushtshovin ajoista oli niin positiivinen, että se sai minut aika pitkään uskomaan neuvostososialismin reformoitavuuteen. Aika lapsellista toki, mutta ajattelin, että jos Solzhenitsyn pystyi uskomaan Hrushtshoviin, niin miksen sitten minäkin. Synkät 80-luvun alun sodanuhkavuodet odotin uutta Hrushtshovia kuin kuuta nousevaa, ja aikaa myöten Gorbatshov sitten astuikin kuvioihin. (Vain antaakseen tilaa uudelle Brezhneville, Putinille, lyhyen Jeltsin-välisoiton jälkeen.) Niinpä kirjan kansikuva - kyrillisin kirjaimin kirjoitettu Tuborg-pullo - herätti minussa sekavia tunteita.

Toisaalta siihen aikaan tuntui siltä, että juuri tuo meiltä puuttui: kapitalismi myös Neuvostoliittoon, ja voisimme huokaista helpotuksesta ja vapautua sodanuhan alta; toisaalta olin tietystikin valveutunut globalisaationvastustaja (silloin sitä ei kutsuttu vielä sillä nimellä), jonka mielestä Neuvostoliiton sosialismin reformoiminen olisi ehkä viisaampaa kuin kapitalismin tuominen Venäjälle.

Olen edelleen sitä mieltä, että Venäjän nykytilasta voidaan todeta: väärin sammutettu. Mutta oikeita sammutusohjeita tuskin kukaan osaisi antaa. Sitä paitsi minussakin asuu katkera ryssänvihaaja joka mutisee: parahiksi...ähäkutti...siitäs saitte!