"An cineál saoil a bheadh aici ina seabhac siúil, agus bóithre na hÉireann roimpi..."
(Pádraic Mac Piarais)

Flunssaisena ja äreänä, kertaillessani paremman tekemisen puutteessa Richard Englishin loistavaa IRA:n historiaa Armed Struggle, en keksi muuta kuin kirjoittaa siitä, miten päädyin iirin kielen tutkijaksi, jos minua nyt edes voi vielä tutkijana pitää. (Ehkä sitten, jos ja kun se iiristä kirjoittamani kirja julkaistaan, vaikka sekin on kyllä tarkoitettu ennen muuta populääritieteelliseksi.) Olen tietysti kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta kun se niin monia tuntuu yhä vieläkin ihmetyttävän, niin kaipa asian saa ottaa puheeksi taas kerran.

Tässä välissä muuten tuli mieleeni, että iiri on yhdessä suhteessa paremmassa asemassa kuin monet vähemmistökielet: iirin kielen kohtalo on koko englanninkielisen maailman tiedossa, ja koko englanninkielinen maailma on täynnä innokkaita iirin pelastajaehdokkaita - irlantilaissyntyisiä amerikkalaisia, australialaisia ja muiden englanninkielisten maiden irlantilaisjuurisia kansalaisia. Vaikka omaan iiri-innostukseeni onkin pitkälti syyllinen se Mirja Metsolan dokumentti, Kahdesti syntynyt kieli, joka tuli televisiosta joskus teinivuosinani, siihen ovat varmasti vaikuttaneet myös iirin kieltä koskeneet maininnat erinäisissä amerikkalaisissa kulttuurituotteissa. Silloin pikkunassikkana tuli luetuksi sitä Kuohuvaa vuosisataa, oletettavasti anglosaksisperäistä viikottaisina vihkosina julkaistua 1900-luvun historiaa, jonka ansiosta olin jo yläasteikäisenä epätavallisen hyvin perillä mm. Venäjän vallankumouksesta, Saksan keisarin kaatumisesta ja - Irlannin itsenäisyystaistelusta, jonka keskeinen asema asianomaisessa julkaisussa on mielestäni yksi parhaita todisteita siitä, että sen näkökulma oli voittopuolisesti anglosaksinen.

Asiaa käsitelleet artikkelit olivat muuten suurimmaksi osaksi peräisin Constantine FitzGibbon -nimisen amerikanirlantilaisen journalistin kirjasta, jonka myöhemmin löysin Turun kaupunginkirjastosta nimellä Irlands frihetskamp; minulla on syy uskoa, että kirja on alkuperäiseltä nimeltään Out of the Lion's Paw - Ireland Wins Her Freedom. Suomennoksessa oli erinäisiä omituisuuksia, esimerkiksi vuoden 1916 pääsiäiskapinaa käsitelleessä artikkelissa St. Stephen's Green (Faiche Stiabhna) oli käännetty "St. Stephenin varuskunnan harjoituskentäksi". Se on itse asiassa puistoalue - yksi Dublinin kuuluisista suurista puistoista - keskellä kaupunkia, eikä se mielestäni ole varuskunnan harjoituskenttää nähnytkään.

Joka tapauksessa siitä artikkelista muistan edelleenkin mm. sen, että St. Stephen's Green oli kreivitär Markieviczin johtaman kapinallisosaston hallussa. Kreivitär Markievicz, tai paremmalla puolalla Markiewicz, oli Constance Gore-Booth, angloirlantilaiseen yläluokkaan kuulunut lady, joka meni naimisiin Kazimierz Markiewiczin, puolalaisen aatelismiehen, kanssa. Ainakin Markiewicz esiintyi kreivinä, ja puolalaisen perimysjärjestyksen perusteella saattoi ollakin virallisesti sekä kreivi että tyhjätasku, koska kaikki kreivin pojat saivat kutsua itseään kreiveiksi, vaikkeivät olisi perineet hehtaariakaan kreivikuntansa maata, jos olen oikein käsittänyt. Ketään ei ihmetyttäne, että puolasta tunnetaan sellainen hauska termi kuin szlachta brukowa, joka kai kääntyy suomeksi parhaiten "katuoja-aateliksi", vaikka "katukiveysaateli" onkin suorempi käännös - siis katukiveystä mittailevat aatelismiehet. - No, katukiveyskreivin irlantilainen rouva nousi arvoon arvaamattomaan äkkivääränä nationalistijääränä, joka siis osallistui myös vuoden 1916 kapinaan. St. Stephen's Greenillä on nykyään hänen patsaansa.

Pääsiäiskapina (Easter Rising, Éirí Amach na Cásca) muodostikin erottamattoman osan lapsuudenmaisemaani, kun luin ne artikkelit yhä uudestaan ja uudestaan. Nyt kun avaan Irlannista ostamani Yeatsin kootut pääsiäiskapinarunon Easter 1916 kohdalta, minun ei tarvitse katsoa selityksistä, mihin runon eri kohdat viittaavat.

I have met them at close of day

Coming with vivid faces

From counter or desk among grey

Eighteenth-century houses

I have passed with a nod of the head

Or polite meaningless words

Or have lingered awhile and said

Polite meaningless words

And thought before I had done

Of a mocking tale or a gibe

To please a companion

Around the fire at the club

Being certain that they and I

But lived where motley is worn

All changed, changed utterly:

A terrible beauty is born.

Tässä johdanto-osassa Yeats kertoo nähdäkseni siitä, kuinka hän tunsi kapinajohtajat henkilökohtaisesti ennen kapinaa ja kuinka hän koki heidän nationalistiset uhoharrastuksensa lähinnä osana älykköpiirien kielipelejä ja älyllisiä leikkejä, jotka olivat pohjimmiltaan samaa skeidaa kuin intellektuellien uho ja elvistely yleensäkin pakkaa olemaan: huomatkaa nuo viittaukset ivalliseen sanailuun klubin mukavan takkatulen ääressä. Runon tässä osassa mainitaan kirjavien ja sekaväristen vaatteiden kantaminen ("motley is worn" vastakohtana runon loppuosassa toistuvalle runokuvalle "green is worn") juuri sellaisen älykköpluralismin kielikuvana: Yeats antaa ymmärtää olleensa varma siitä, ettei poikien kapinallisuus- ja nationalismipuheilla, joille hän mieliksi vähän nyökytteli sanoen pari kohteliasta merkityksetöntä sanaa, oikeasti ollut muuta funktiota kuin toimia sinappina siinä älykköpluralismin rokassa. Mutta nyt on alkanut oikea kapina, pyssyt paukkaavat ja tykit jyskäävät kaduilla, ja asiat ovat muuttuneet vakaviksi - "kauhea kauneus on syntynyt".


Kauhea kauneus tosiaankin oli Pääsiäiskapina. On vaikea sanoa, menikö se todella juuri niin kuin pitikin vai ei. Jälkiviisauden valossa - with hindsight, kuten Irlannin toisella kotimaisella sanotaan, iiriksi sanoisin itse vain le súil ar ais, vaikka pohjoisirlantilaisten työstämä kämmenelle mahtuva Collinsin sanakirja tyrkyttääkin hindsightin vastineeksi sellaisia uppo-outoja ja klassisen kirjaiirin vuosisatojen homeelta ja lukinseiteiltä kilometrien päähän haisevia sanoja kuin iarchonn ja iarghaois (olen kai joskus kertonutkin, että omissa iirinkielisissä kirjallisissa harrastuksissani pysyttelen aivan välttämättömiä tieteellisiä ja teknisiä termejä lukuunottamatta kansanmurteiden luontevissa ilmauksissa, enkä koske pitkällä tikullakaan sellaiseen käsittämättömään roinaan, jota jotkut törpöt väkisin hakevat klassisesta kirjakielestä?) - jälkiviisauden valossa historioitsijat ovat tyrkyttäneet meille sellaista käsitystä, että Pääsiäiskapinan johtaja Patrick Pearse/Pádraic Mac Piarais nimenomaan halusi toivottoman kapinayrityksen, joka päättyisi runollisesti ylevään tappioon ja hänen omaan teloittamiseensa. Omasta mielestäni kapina - joka alkoi Pearsen Irlannin pääpostitoimiston portailta lukemalla itsenäisyysjulistuksella - tuntuu olleen runollinen ele, jonka kuolemanvakavuutta kapinoitsijat itsekään eivät ymmärtäneet. Koska kapina tapahtui keskellä ensimmäistä maailmansotaa, Lontoon pinna oli hyvin lyhyt: kaupungin keskusta ammuttiin raunioiksi ja siviilejä kuoli.

Kapinan tukahduttamiseen liittyy muuten kummallinen asia: siinä FitzGibbonin artikkelissa väitettiin Liffey-joelle tuodun tykkiveneen "ampuneen hajalle" (näillä sanoilla) Liberty Hallin, ammattiliittojen päämajan (ammattiliitoilla oli oma yksityisarmeija, joka osallistui kapinaan Pearsen johtamien kansallismielisten vapaaehtoisten rinnalla). Kuitenkin artikkeliin liitetyissä kuvissa näkyi selvästi, että Liberty Hall seisoi mitä suurimmassa määrin pystyssä kapinan jälkiselvittelyjen aikana, kun ammattiliittojen armeijaa johtanut sosialisti James Connolly teloitettiin toukokuussa 1916. Kuvassa näet hallin julkisivun ikkunoiden editse oli vedetty banderolli, joka julisti: JAMES CONNOLLY MURDERED MAY 10, 1916. Jos Liberty Hall oli yhä pystyssä toukokuussa 1916, kun Pearse, Connolly ja muut johtajat teloitettiin, niin kuinka saakutassa se sitten muka "ammuttiin hajalle" pääsiäisviikon aikana? Todellisuudessa sitä ei tietenkään tulitettu aivan nurin, kuvassa se kyllä näytti autioituneelta ja kolhiutuneelta ja ikkunat olivat rikki. Sittemmin olen lukenut tarkempia tietoja tapauksesta, ja ilmeisesti Liberty Hallia ei saatu kunnolla edes vahingoitettua, koska suurin osa tykkiveneen tulituksesta osui muihin rakennuksiin ja surmasi viattomia ihmisiä. Tykkivene, jonka nimi oli muuten HMS Helga, päätyi myöhemmin Irlannin merivoimille ja sille annettiin jylhästi kalskahtava iirinkielinen nimi LÉ Muirchú, "Merikoira" (vai pitäisiköhän se kääntää "Merisusi"?).

Se Liberty Hall ei kuitenkaan enää ole pystyssä. Sen ampuivat nimittäin kuusikymmenluvulla oikeasti hajalle tonttigrynderien palkkaamat panostajat, ei suinkaan mikään kuninkaallisen laivaston tykkivene. Nykyisin siinä on uusi Liberty Hall, Halla na Saoirse, jossa toimii edelleen ainakin joidenkin ammattiliittojen päämaja sekä mm. ainakin yksi teatteri. Se on pilvenpiirtäjän korkuinen pytinki ja taitaa olla koko Dublinin korkein rakennus, ainakin korkeimpia. Se on siinä linja-autoaseman vieressä, ohi olen mennyt joka kerta kun olen Dubliniin erehtynyt, mutta sisällä en ole koskaan ollut. Se valokuvissa kummitteleva vanha Liberty Hall, jota Helga-neiti jokikylvystään ei sitten saanutkaan tykitettyä nurin, oli kaksikerroksinen talo.

Mutta eiköhän palata takaisin Yeatsin runoon.

That woman's days were spent

In ignorant good-will,

Her nights in argument

Until her voice grew shrill.

What voice more sweet than hers

When, young and beautiful

She rode to harriers?

No, tässä meillä nyt sitten on viittaus Constance Markievicziin, mutta mielestäni hän oli jo arvokkaan keski-iän tavoittanut täti-ihminen Pääsiäiskapinan aikana. Ignorantti hyväntahtoisuus viittaa nähdäkseni englantilaisperäisen irlantilaisen yläluokan elämäntyyliin, ja Constancen tyttönimi Gore-Booth kuulostaa pikemminkin juuri sille yhteiskuntaluokalle ominaiselta kuin erityisen irlantilaiselta.

This man had kept a school

And rode our winged horse

"Tämä mies" oli Patrick Pearse. Hän oli kai aika nuori mies, ei vielä neljääkymmentä, Pääsiäiskapinan aikaan. Ammatiltaan hän oli asianajaja, mutta ei juurikaan arvostanut lakimiehen työtä. Hänen kutsumuksensa oli opettajan, ja hän perustikin iirinkielisen poikien sisäoppilaitoksen Dubliniin: hänellä oli omia pedagogisia teorioita "poikien mielen ja ruumiin muovaamisesta" (mikä sinänsä ei liene ollut kovin ihmeellinen ajatus hänen aikanaan) ja näinä jumalattomina aikoina hänetkin on tietysti leimattu pedofiiliksi - tosin vain tiedostamattomaksi, mutta kun syytös esitettiin, muuan englantilainen populääritieteellinen kirja, joka käsitteli Brittein saarten historiaa lievästi sanoen irlantilaisia ihannoimattomasta näkökulmasta (mikä toki sinänsä on ymmärrettävä reaktio siihen naurettavan brittivihan läpitunkemaan mytologiaan, jonka amerikanirlantilaiset ovat onnistuneet levittämään viralliseksi historiantulkinnaksi rapakon toisella puolella), leimasi surutta Pearsen pederastiksi lisäämättä siihen mitään sellaisia kvalifikaattoreita kuin "tiedostamaton", "sublimoiva" tai "teoriassa". Tulee suoraan sanoen mieleen se ei-nyt-aivan-hauska tarina brittijunteista, jotka kivittivät erään lastenlääkärin ikkunat pedofiliahysterian vallassa, kun eivät osanneet erottaa pedofiilia pediatrista. Pearsen tapauksessa hiipii mieleen, että joku on nyt tainnut sekoittaa myös pedagogin ja pedofiilin. Alun perin ne pedofiilisyytökset esitti muistaakseni joku ihan irlantilainen nuorehko naistutkija (kaik. pah. alk. ja juur. sek. fasist. pah.), joka oli ilmeisesti lukenut liikaa huonoa kirjallisuutta, kuten Sigmund Freudia.

Jostain päin nettiä löytyy Pearsen elämäkerturin, Ruth Dudley Edwardsin artikkeli, joka huolimatta eräistä munauksistaan (Irlantiko demokratia vuonna 1916? Iso-Britannia oli hyvää vauhtia kehittymässä demokratiaksi ja parlamentarismi se jo oli, mutta oliko se muka demokratia siinä mielessä kuin me tänään sanan käsitämme - ja saattoiko Pearsen kaltainen irlantilainen todella luottaa siihen, että asiat olivat yleisesti kehittymässä demokraattiseen suuntaan myös Irlannin kannalta?) on varsin kiintoisa näkemys tähän asiaan: Edwards toteaa Pearsen varmasti olleen seksuaalisesti siveellinen ihminen, mutta innostuneen yksinomaan miehisen ruumiin kauneudesta; Edwardsin mielestä Pearse koki kasvattamansa pojat, joista hän käytti iirinkielistä termiä macaomh, pakanallisen Irlannin ihanteiden mukaisiksi soturioppilaiksi ja valmensi näitä nimenomaan herooiseen, eeppiseen taisteluun. Macaomh on muuten taas yksi sellainen klassisesta kirjaiiristä lainattu sana, joka ei kuulu minun junttimurteista kasattuun aktiiviseen sanavarastooni. Dinneenin sanakirja olisi ehkä parempi lähde kuin Ó Dónaill, mutta en jaksa penkoa Dinneeniäni esille kirjakasojen alta. Ó Dónaill on tuossa vieressä ja sanoo sen tarkoittavan yksinkertaisesti nuorta ihmistä, nuorukaista tai poikaa; feminiinisellä attribuutilla varustettuna se voi kyllä tarkoittaa myös neitostakin. (Duanairessa - minun pitäisikin muuten lahjoittaa Oksanalle oma kappale Duanairea - on muistaakseni runo nimeltä Laske aseesi, nuori nainen, ja "nuori nainen" on siinä macaomh mná, nais-macaomh.) Etymologialtaan sana on selvä, mac caomh, "rakas/lempeä/söpö/suloinen (caomh) poika (mac)".

Mitä sitten tulee siivekkään hevosen ratsastamiseen, kyseessähän on tietysti Pegasos, jonka selässä Pearse kunnostautui kirjoittamalla iirinkielisiä novelleja ja runoja. Ensimmäinen koskaan ikinä missään näkemäni paria sanaa pitempi iirinkielinen tekstikatkelma oli Kenneth Katznerin kirjaan The Languages of the World sisältyvä näyte kielestä - on ehkä syytä tässä välissä todeta, että Katznerin kirja on eräänlaista kielitieteellistä pornoa: siinä nimittäin näytetään kiihottavia leikkeitä eri kielten merkittävimmistä kaunokirjallisista teoksista englanninkielisellä käännöksellä varustettuna, ja joka leikettä seuraa lyhyt kuvaus kyseisestä kielestä. Suomesta näytteenä on Sinuhe egyptiläisen loppukatkelma ("Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä..."), iiristä taas pätkä Pearsen novellia Na Bóithre, englanniksi The Roads. Pearsen novellit sijoittuvat kaikki Ros na gCaorach (Rossnageeragh) -nimiseen paikkaan - se tarkoittaa Lammasniemeä; todellisuudessa Pearse oppi iirinsä Ros Mucissa, Sikaniemessä, joka edelleenkin on Connemaran iirinkielisimpiä paikkoja - chomh daingean le tairne. Na Bóithre kertoo siitä, kuinka kylän väki kokoontuu suuriin juhliin, ja vain nuori tyttö nimeltä Nóra jää kotiin hoitamaan vauvaikäistä pikkusiskoaan. Siinä vauvaa liekuttaessaan hän miettii, miten ihanaa olisi vain jättää kaikki ja lähteä vaeltelemaan pitkin Irlannin teitä, bóithre na hÉireann, kulkurina, ina seabhac siúil, ympäri maata.

Pearsen iirinkieliset novellit ovat ilmestyneet kaksikielisenä editiona iiriksi ja englanniksi jonkun Desmond Maguiren toimittamina. Valitettavasti toimitustyö ei ole kaksista, kun akuutit aksentitkin ovat lennelleet minne tahansa.

This other his helper and friend

Was coming into his force,

So sensitive his nature seemed,

So daring and sweet his thought.

Tämä oli sitten Thomas MacDonagh, josta minulla ei ole juurikaan muuta sanottavaa kuin tuo, mitä Yeats tietää kertoa. Irlannin itsenäisyystaistelun eri vaiheissa menehtyi sankoin joukoin ihanteellisia nuoria miehiä, jotka olivat onnistuneet ilmaisemaan itsensä ja olemassaolonsa maailmalle lyyrisen ylevästi - runoilijanalkuja ja muutenkin kirjallisesti lahjakasta väkeä - ja jättivät jälkeensä juuri sen verran kirjallista jäämistöä, että jälkimaailma pystyy hahmottamaan heidät erillisinä ihmisinä, joilla oli haaveita ja koko elämä edessään. Esimerkiksi nälkälakkoon 1980-luvun alussa kuollut belfastilainen slummikovis Bobby Sands on onnistunut tällaisessa - onkohan tämä oikea sana? - individuaatiossa kirjoittelemalla sellissään niteellisen runoja ja muistiinmerkintöjä - kirjan nimi oli jotain sellaista kuin Skylark Sing your Lonely Song.

This other man I had dreamt

A drunken, vainglorious lout.

He had done most bitter wrong

To some who are near my heart,

Yet I number him in the song,

He too has resigned his part

In the casual comedy,

He too had been changed in his turn,

Transformed utterly:

A terrible beauty is born.

(Jatkuu. Taisin innostua liikaa, mutta pitkäjänteistä kirjoittelua on ihan hyvä harjoitella. Kommentit ovat toki tervetulleita jo ennen postauksen valmistumista.)

Meemi: Esittäytyminen

Via Aika ja minä.

Nimeni on Panu Peadar Mathghamhain Höglund. Olen 43-vuotias työ markkinoiden käytettävissä oleva mikro tuki henkilö. Harrastan televisiota ja Fideota, erityisesti Urheilu ruutua ja eroottista elo kuva taidetta. Äitini on irlantilainen, joten olen osallistunut isän maalliseen toimintaan Irlannissa (Irlannin kuuden kreivi kunnan jälleen yhdistäminen). Olen sen vuoksi joutunut istumaan monta vuotta Britti vankilassa. Olen siellä oppinut iirinkieltä (Gaeilge) ja mikro tieto kone taitoja. Tähän asti tyttö ystäväni on korjannut suomenkielen oikein kirjotus virheeni koska hän piti minua eksoottisena ulko maalaisena mutta nyt hän on saanut tietää että olen ihan Suomalainen ja jättänyt minut. En saa enää koskaan nähdä kuusi vuotiasta tytärtämme Siobhánia enkä puhuva hänele Iirinkieltä (Gaeilge). Olen siksi hyvin vihainen ja surullinen.

Tórramh Egu

Egu, jota hyväuskoisuuksissani pidin viimekeväisen jälkeen jonkin aikaa ystävänäni, on minun puolestani nyt kuollut ja haudattu, eikä häntä ole minulle olemassa. Hautajaispuheeksi esitän seuraavat otteet sähköpostikeskustelusta, jonka kävin Paremman Puoliskoni (PP) kanssa Egun henkilöstä. Kun minulla on tapana käyttää ystävistäni peitenimiä tässä blogissa, niin sovitaan, että paremman puoliskoni nimi on tästedes Päivi Puukkoo. Oikeasti hänen nimensä ei ole Päivi, mutta puukkoo osoittaa ainakin oikeaa maakuntaa kohti. (Juu, olihan se nöyryyttävää kun joutui tämän seurustelusuhteen vuoksi luopumaan pohojalaasia koskevista ennakkoluuloistaan. Mutta huomatkaa asian hyvä puoli: savolaisiin on edelleen lupa asennoitua epäluuloisesti.)

PANU: Minulla on kamalan huono omatunto siitä, että toivoin blogissani Earl Greylle itsemurhaa, mutta toisaalta en osaa nähdä hänen heittojaan sen suuren seksisodan aikana muuna kuin karkeana loukkauksena kaikkia niitä nuoria miehiä kohtaan, jotka säilyttävät poikuutensa pitkälle yli kahdenkympin iän, ja olen häneen syvästi pettynyt, koska hän ei tule edes ajatelleeksi, millaisia asenteita hän tulee pitäneeksi yllä ja uusintaneeksi.

PP: Niin, kai hän oli aika ajattelematon kun ei tullut nähneeksi asiaa toisten näkökulmasta, mutta jos haluat saada hänet ajattelemaan että hänen omassa käytöksessään ja asenteissaan on vikaa niin ei ole toimiva tapa mennä niin pitkälle ja käyttää niin voimakkaita ilmauksia. Silloin toinen hukkaa asian ytimen kokonaan ja keskittyy siihen, miten kauheita asioita olet sanonut (hänellä on ikään kuin syy demonisoida vastapuoli sen sijaan että miettisi mitä tämä oikeastaan haluaa sanoa). Eipä silti että hänet olisi asiallisella selittämiselläkään saanut tajuamaan mikä hänen asenteessaan on vikana, mutta jollei se auta, niin voimasanat eivät auta ketään senkään vertaa. [---] Mutta eihän sitä vihapäissään tule ajatelleeksi.

PANU: Niinhän se on. Earl Grey on oikeasti herttaisen oloinen ja älykäs tyttö, ja periaatteessa pystyn jopa samaistumaan hänen asemaansa - hän tosiaankin otti minuun omaehtoisesti yhteyttä viime keväänä - mutta niin miellyttävä kuin hän osaakin olla, ajan pitkään on vaikea välttyä vaikutelmalta, että hän haluaa vain käyttää hyväksi. Olisi nyt piru vieköön voinut odottaa hänen asettuvan toisen asemaan, kun toinen ensin on tehnyt parhaansa ollakseen hänelle mieliksi ja ymmärtääkseen häntä, ja jos hän tosiaan halusi olla ystäväni niin olisi luullut sen edes jotenkin vaikuttaneen häneen ja muuttaneen häntä.

PP: Hän tuntuu suhtautuvan kovin herkkänahkaisesti kaikenlaiseen kritiikkiin ja pitävän sitä ilkeytenä silloinkin kun se on oikeutettua ja kohtuullista - esimerkiksi kun Arawn/Anna/Oksana kritisoi hänen kirjoitustaan rakkaudesta - eikä taida kyetä muuttamaan omaa ajatteluaan saati myöntämään virheitään. Hän ei luultavasti muuta mieltään, ja kaikki yritykset vain pahentavat asiaa (jolloin hän myös saa valtavasti myötätuntoa kaikilta muilta eikä silloin pysty näkemään vikaa itsessään senkään vertaa). Sellaisia ihmisiä on yksinkertaisesti parempi välttää ja yrittää olla vaikuttamatta heihin tai provosoitumatta heidän puheistaan, kun siitä ei mitään hyötyä kuitenkaan ole.

PANU: Kritisoiko Anna hänen rakkausnäkemyksiään? Milloin?

PP: Ei siitä ole kauankaan, pari viikkoa sitten. Ei sitä enää voi lukea, koska hän poisti kaikki kirjoitukset kommentteineen pian sen jälkeen - hän oli jo aikaisemmin saanut kritiikkiä mm. Birdyltä. Earl Grey oli kirjoittanut siitä, miltä tuntuu olla oikeasti rakastunut - hänen mukaansa siihen kuuluu sellaista, ettei voi syödä eikä juoda kun on poissa toisen luota - ja kun tämä jonkun mielestä kuulosti pikemminkin riippuvuudelta kuin rakkaudelta, Earl Grey ärsyyntyi hirveästi ja otti asian henkilökohtaisesti, hän kun oli kirjoittanut omasta kokemuksestaan. Hän oli kirjoittanut autoritaariseen tyyliin, ikään kuin määrännyt että jollei tunnu tältä niin ei se sitten mitään rakkautta ole; kritiikki kohdistui ennen kaikkea tähän sävyyn, mutta hän otti sen henkilökohtaisesti ja loukkaantui "ilkeistä" kommenteista.

PANU: Nyt Earl Grey on ystävystynyt Timo Salon kanssa, joka on mukava kaveri ja varmasti parempaa seuraa kuin minä, mutta pahaa pelkään että hyväksikäytöksi sekin loppujen lopuksi menee.

PP: Hän on varmasti diplomaattisempi ja kärsivällisempi, niin että ehkä hänellä voi ollakin jonkinlainen hyvä vaikutus. Ja jos Timo tosiaan on yhtään samanlainen luonne kuin minä, kuten arvelit, niin häntä ei varmasti ole niin helppoa käyttää hyväksi kuin luulisi.

Riittääkö isänmaalle isänmaallisuus?

Olen jo muutamaan otteeseen toistellut tätäkin asiaa, mutta otetaan se kerran vielä puheeksi, kun uutiset ovat taas kertoneet yhdestä samanlaisesta tragediasta. Nuori kaveri on ampunut kaksi ystäväänsä elementaarisessa kiihkossaan, kun tarkoituksena oli kostaa tyttöystävälle se, että tämä oli panemassa suhdetta poikki. Kaveri sattui olemaan aseharrastaja ja sen lisäksi vielä "isänmaallinen", mikä hänen tapauksessaan tarkoitti, että hän oli pannut nettisivulleen jotain latteita "oma kansa ensin" -tyylisiä implisiittisesti joskaan ilmeisesti ei kovin eksplisiittisesti (pyydän anteeksi näitä hirveitä sivistyssanoja, en tähän hätään keksi parempaakaan) ulkomaalaisvastaisia iskulauseita. Poika on kotoisin jostain hiivatin kolkasta, mistähän lieneekään sisämaan sisäsiittolasta, ja tietenkin kaikilla on hänestä vain hyvää sanottavaa eikä kukaan olisi osannut odottaa tällaista häneltä. Toisinaan minä aivan vilpittömästi ihmettelen sitä, miksi nämä järjettömiä murhia tehneet eivät koskaan tunnu olevan tunnettuja huligaaneja ja örseltäviä öyhöttäjiä, vaan aina reippaita, fiksuja kelpo nuorukaisia.

Vuodesta 1989 asti nuoremme ovat kasvaneet pitämään talvisotaa, isänmaallisuutta ja maanpuolustusta itseisarvoina. Maata pitää puolustaa, ryssää ja laajemmin käsitettynä ulkomaalaista vastaan. Mutta mikä on se, mitä pitää puolustaa? Yleensä näiltä sankareilta ei tule kunnon vastausta tähän kysymykseen. Tavallisesti sanotaan, että "ilman veteraaneja nyt puhuttaisiin venäjää". Mutta esimerkiksi Baltian maissa venäläistäminen on tapahtunut tuomalla maahan venäjää puhuvia ihmisiä, koska paikallinen alkuperäisväestö ei ole vaihtanut kieltään käytännöllisesti katsoen ollenkaan, korkeintaan on opittu surkea kyökkiryssä hätävarakommunikaatiota varten, mutta siinä se sitten onkin. Suomalaisesta kulttuurista - lukuunottamatta Bumtsibum-tasoista populaarikulttuuria ja huonosti englannista suomeen käännettyä, teollisesti tuotettua massakulttuuria - nämä sankarit eivät tietenkään tiedä yhtään mitään, luultavasti vanhemmatkin pitävät esim. suomalaista kirjallisuutta kommunistien, narkkariboheemien ja muiden kaupunkilaisketkujen väsäämänä pornografiana. Ja kuinka moni asehullu teinipoika oikeasti näkee touhunsa uskonnon puolustamisena? Huomattavasti todennäköisempää on, että hän haluaa puolustaa dvd-soitintaan, cd-kokoelmaansa ja ennen muuta vaihtoauto-Nissaniaan ryssää vastaan.

Ainoaksi arvoksi karkean materialismin ohella siis jää maanpuolustus sen itsensä vuoksi. Meidän on juhlittava talvisodan muistoa, jotta voimme ylläpitää puolustusvalmiutta; meidän on ylläpidettävä puolustusvalmiutta, jotta voisimme tarvittaessa puolustaa oikeuttamme juhlia talvisodan muistoa. Pyssyharrastukset ovat hyvä asia, koska ne valmentavat nuorta miestä armeijaan. Koska maanpuolustus on määritelmällisesti maan puolustamista ulkomaalaisia vastaan, tällainen provinssin asepoika ei tietenkään osaa nähdä esim. maahanmuuttajia tai pakolaisia minään muuna kuin vihollisina. Ainoa eksistentiaalinen ongelma, jonka kanssa nuorukainen on kehityksensä vuosina painiskellut, on ryssä. Ryssä-nimiseen ongelmaan on ratkaisu: ryssä ammutaan, kun se jonain päivänä hyökkää. Niinpä turvallisuudentunteen ylläpitämiseksi riittää pyssyjen rassaaminen. Muuta ei tarvita. Maalitaulu on alttaritaulu, aseen makasiini on raamattu ja ampumarata on kirkko.

Arkipäivässään nuorukainen sitten kuitenkin joutuu tekemisiin muidenkin eksistentiaalisten ongelmien kuin ryssän kanssa. Hänen yksipuolinen miehekkyytensä houkuttaa petikumppaniksi jonkun hilsun, joka sitten kuitenkin aikansa hänellä itseään panetettuaan huomaa, ettei tuollainen yksiraiteinen tyyppi enää nappaa. Loppujen lopuksi tyttö ei halua jäädä peräkylään koko iäkseen, joten tietyssä vaiheessa hänen on käännyttävä pojan "ammutaan ongelmat pois" -maailmankuvaa vastaan - tyttö haluaa muuttaa isoon, jännittävään ja monikulttuuriseen kaupunkiin, jossa ulkomaalaisvastainen "suomalaisuus" ei ole mielekäs arvo - ja pantava suhde poikki. Tällöin poika joutuu eksistentiaaliseen kriisiin, jollaiseen hän ei kerta kaikkiaan ole oppinut mitään muuta ratkaisua kuin sen aiheuttajan ampuminen. Jälkeenpäin hän sitten on yhtä hämillään kuin muutkin: eihän tässä näin pitänyt käydä. Hänhän oli tähän asti kuvitellut isänmaallisuutensa ja aseharrastuksensa olevan hyviä ja terveitä asioita, ja kaikki aikuisetkin olivat kehuneet häntä miehekkääksi ja hyväksi pojaksi, joka oli toista maata kuin nuo sivarit ja muut huumehomot.

"Isänmaallisuus" ja "maanpuolustushenki" ovat kivi Kullervon leivän sisässä. Poika oppii "isänmaalliseksi", mutta isänmaallisuus ei riitä isänmaalle. Tarvitaan koulutusta, ja koulutuksen saa parhaiten se, joka on luonnostaan utelias ja jolle mm. vieraat kulttuurit ovat kiinnostavia, houkuttelevia asioita, eivät ensisijaisesti pahoja ja uhkaavia asioita, joita pitää ampua, jotta ne menisivät pois. Isänmaallisuuden kaltaiseen höpsöön eksentrisyyteen on varaa sillä, joka on jo hankkinut koulutuksen, ammatin ja aseman. Nuorelle, ikäluokkansa ja sukupuolensa vuoksi syrjäytymisvaarassa olevalle pojalle se sitä vastoin on helposti tie suoraan katuojaan, jos poika ei osaa muuta kuin olla isänmaallinen.

Loppuviikon meemi

Jos muuttaisin luoksesi:

Mikä minussa ensin ärsyttäisi? No varmaankin ne huimaavat kirjakasat, jotka varsin nopeasti vaeltaisivat hyllyistä lattialle.

Mikä omituisuuksistani alkaisi ensimmäiseksi tuntua herttaiselta? En tiedä herttaisesta, mutta kliseiseltä ainakin: suihkussa laulaminen.

Mitä saisit kuunnella aamiaisella: Nuotin vierestä ilman lauluääntä esitettyjä irlantilaisia taistelulauluja.

Mitä et koskaan löytäisi jääkaapistani: Paprikaa. Yäk!

Sinä olet yhdessä huoneessa, minä toisessa seinän takana, pieraisenko? Totta maar, niin että maalit seinistä rapisevat! Prööt!

"S'estan transferint dades des de www.blogger.com..."

Mozillan uusi selain on julkistettu, ja minullakin on ollut pieni rooli hommassa: muutama vuosi sitten Marion Gunn värväsi minut mukaan sitä iirintämään. Harvakseltaan olen sitten nipotellut koekäännösten kielioppivirheistä, ja joskus parannusehdotukseni ovat jopa kelvanneet. Valitettavasti siinä vaiheessa kun hain kotikoneelle iirinkielistä selainta, sitä ei ollut vielä imuroitavissa, joten jouduin tyytymään katalaaninkieliseen, jos se nyt on tyytymistä. Katalaania osaan kyllä sen verran kuin huonoa espanjaa osaava kyseistä kieltä hallitsee. Sen lisäksi olen lukenut Asterix Hispaniassa -albumin katalaaniksi. Pidän siitä kielestä tavattoman paljon, ja on minulla oppikirja ja kielioppikin. Jos Jumala suo, opettelen ehkä vielä joskus puhumaan katalaania.

Sitä Asterix Hispaniassa -kirjaa lukiessa huomaa kyllä - olen ehkä blogannut tästä aiemminkin - että vaikka Uderzo ja Goscinny panivat jokseenkin kaikkia muita kansoja joskus varsin törkeästikin halvalla (eivätkä toki aivan säästelleet omaansakaan) espanjalaisia he kohtelevat kunnioituksella, miltei rakkaudella. Edes ylpeä ja kiukutteleva Pepe-poika, joka on katalaaninkielisessä versiossa Pep, ei ole naurettava hahmo; ja Pepen isä on piirretty komeaksi muskelimieheksi, jollaisia ei yleensä näe Asterixin groteskinpuoleisessa hahmogalleriassa.

Flunssa iskee päälle, ja sopivasti syntymäpäivänä (täytän tänään 38). Näyttää siltä, ettei päivää tällä kertaa tule juhlittua, paitsi jälkikäteen Tärkeän Henkilön kanssa, jota tulee nykyään nähdyksi joka viikonloppu. Toivottavasti edes flunssa hellittää siihen mennessä. Ja toivottavasti joko opin katalaania tai saan iirinkielisen version tästä selaimesta ladattua koneelleni. Varsinkin tuo sana fitxer näyttää hieman häiritsevältä. Kirjanmerkit muuten ovat katalaaniksi vain "kiinnostavia osoitteita", adreces d'interès.

Kiinnostavista osoitteista puheenollen tulin löytäneeksi netistä seuraavan sivuston, joka käsittelee maan ulkopuolisen älyn etsintää sekä scifin että asiallisen tähtitieteen näkökulmasta: The Encyclopedia of Astrobiology, Astronomy, and Spaceflight. Kaikille isoille ja pienille tieteisseikkailujen ystäville!

Oli kai minulla jotain nuorten naisten fasistiseen pahuuteen liittyvää asiaakin - niin joo: luin Egun vanhasta yksityiskirjeestä, että hän ei pysty samaistumaan sukupuolielämästä paitsi jääneeseen mieheen. Minä todellakin yhä ihmettelen, mistä nuorille naisille tulee sellainen röyhkeys ja hybris, että he itse odottavat myötätuntoa, samastumisyrityksiä ja paapomista niiltä, joiden osaan he eivät voi samaistua ja joita he eivät siis voi pitää vertaisinaan ihmisolentoina. Onko se haarojen välissä märkivä haava tosiaan niin iso juttu, että se antaa omistajalleen oikeuden mihin tahansa nilkkiyteen, viheliäisyyteen ja epäreiluuteen - ja tämän lisäksi vielä oikeuden vaatia ystävyyttä ja myötätuntoa uhreiltaan?

Nyt setä opettaa, mutta eikö Egu voisi ottaa käsittelyn alle sellaista mahdollisuutta, että yksi tärkeimpiä syitä Egun ahdistukseen - ja hänen yksinäisyyteensä omassa ahdistuksessaan - on hänen kykenemättömyytensä samaistua nörtteihin ja runkkareihin? Asiahan on niin, että naisetta jäävän poikaraasun kohtalo on miessukupuolen kokonaiskokemuksessa samalla paikalla kuin sydämettömän miehen hylkäämäksi jäävän naisen kokemus on naisten elämässä. Jos Egu ymmärtäisi, että psykonarttujen tallomat poikuutensa säilyttäneet nörtit kuuluvat miesten joukossa samaan depressioalttiiseen porukkaan kuin hän naisten joukossa, hänellä olisi mahdollisuus saada vertaistukea ja rakkauttakin joltain sellaiselta. Mutta kuten jokaiselle YTN:lle, myös Egulle on mahdotonta tunnustaa nörtti-ATM:ää vertaisekseen ihmisolennoksi. Kuten Kauko Röyhkä sanoi: kuinka etuoikeutettu onkaan jokainen joka saa naida, kuinka rujo onkaan jokainen joka ei saa naida; ja Egu, joka kuuluu etuoikeutettuihin, ei tietenkään ikinä tyydy, alistu, alennu kehenkään ikuisesti ja peruuttamattomasti rujojen sakkiin kuuluvaan. YTN ei halua eikä osaa nöyrtyä eikä tyytyä, vaan voi mieluummin pahoin omassa YTN:yydessään. Se ei tietenkään estä YTN:ää suosittelemasta "nöyrtymistä" ja "tyytymistä" lääkkeeksi ATM:n ongelmiin. Tämän omahyväisyyden, epätasapuolisuuden ja itsekkyyden ärsyttämänä minäkin olen viime kädessä kykenemätön, tai haluton, samastumaan hänen YTN:n osaansa. Ken itsensä ylentää, hänet alennetaan, sanoo Herra. Tai sitten Herra lyö hänet maahan depressiolla - eikä hän siitäkään opi mitään. Paitsi säälittelemään itseään dramaattisesti ja näkemään aiheellisen arvostelunkin vainoamisena ja solvaamisena. Tämä käytös ei tietenkään vähennä hänen seksuaalista suosiotaan eikä haluttuuttaan peniksenomistajien keskuudessa: kaikki miehet haluavat kilvan lohduttaa häntä housut pullottaen. Koettakaahan arvata, montako lohduttajanaista löytyy kiukuttelevalle, itsesäälissään piehtaroivalle nuorelle miehelle.

Totta maar se on surullista, että nuoret miehet syövät masennuslääkkeitä koska eivät kelpaa kenellekään samalla kun nuoret naiset syövät masennuslääkkeitä koska heille ei kelpaa kukaan. Totta maar molempien masennukseen on syynä yksinäisyys, ja totta kai molempien yksinäisyyteen on syynä itsekeskeisyys ja omaan maailmaan ja kurjuuteen vajoaminen. Mutta siinä missä nuorten miesten itsekeskeisyys on seurausta siitä, että muu maailma ei koskaan ole heitä kelpuuttanut, jolloin heillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin omiin juttuihinsa keskittyminen, nuorten naisten itsekeskeisyys on yksinkertaisesti loppupeleissä omahyväisyyttä, korskeutta, kykenemättömyyttä tunnustaa kaltaisiaan ihmisolentoja vertaisikseen. Juuri tämä pohjimmainen korskeus, kykenemättömyys tasa-arvoiseen ihmisyyteen, minua suututtaa niin paljon, ettei minusta Egulle kuitenkaan voinut, eikä voi, ystävää eikä resurssimiestä tulla, vaikka hän minua sellaiseksi vastikkeettomaksi ja hyväksikäytettäväksi itkuolkapääksi keväällä kosiskelikin.

En minä voi sanoa, ettenkö olisi jollain tasolla nolo tai häpeissäni Egun satuttamisesta. Jos hän pääsisi eroon tuosta nuorten naisten fasistisesta pahuudesta, voisin pitää hänestä paljonkin. Mutta ei minulla ole mitään moraalista velvollisuutta olla mieliksi sellaiselle henkilölle, joka on etukäteen määritellyt minut ja ne, joihin esimerkiksi Blogistanissa eniten samastun, huonommiksi ja vähäarvoisemmiksi ihmisiksi, aivan kuin rasisti pitää mustia valmiiksi huonompina ihmisinä, ennen kuin tutustuu yhteenkään. Minä, neekeri, en voi pitää Ku Klux Klanin aktivistia ystävänäni, vaikka tämä olisi kuinka depressiivinen, kärsivä, ahdistunut ja herttainen ihminen. En varsinkaan niin kauan kuin hän ei ymmärrä, että meidän neekerien halveksiminen on merkittävässä määrin syynä hänen ahdistukseensa - että hänen itsensäkin olisi parempi olla, jos hän ei sortaisi ja väheksyisi meitä.

Arafat

Mozilla, Åbo Akademi ja Hotmail eivät täältä kotoa käsin suostuneet toimimaan. Luulin aluksi että kone olisi kaatunut ja että joutuisin taas asentamaan koko käyttöjärjestelmän alusta loppuun, mutta ilmeisestikään tilanne ei ole niin huono - syy siihen, etten pääse lukemaan Blogspot-sivuja enkä käyttämään ainoatakaan sähköpostiani, lienee jossain muualla. Mutta Bloggeriin kyllä pääsen, joten voin ainakin sanoa sanottavani päivän suuresta uutisesta.

Ihan aluksi totean, etten osaa samastua niihin suuriin tunteisiin, joita Arafatin henkilö eräillä tahoilla herättää. Vera on tavallaan Lähi-idän konfliktin osapuoli, joten hänen kantansa on varsin ymmärrettävä; omasta puolestani minun on kuitenkin todettava, että vaikka en hyväksykään terrorismia, en ole erityisen innostunut myöskään Mindyn verenhimoisesta asenteesta, ja Tuomiojan lyöminen Arafat-sympatioilla on jo melko asiatonta alatyyliä, vallankin kun moinen tyhjänpäiväinen vihjailu kuuluu ennen kaikkea amerikkalaiseen kakanviskontakulttuuriin - puhumattakaan siitä, että oman maan sisäpolitiikan sekoittaminen maailman dramaattisten tapahtumien kommentointiin ilman asiallista syytä on aika lailla junttimaista provinsialismia. Valitettavasti Arafat oli jossain määrin oikeassa siinä vuosia sitten antamassaan haastattelussa, jossa hän totesi, että huomattava osa Israelia tuolloin johtaneista poliitikoista oli entisiä terroristeja - Irgun Tz'vai Le'umin tai Lohamei Herut Israelin (ns. "Stern Gangin") veteraaneja. Terrorismi on oikeasti poliittinen ase, jonka avulla päästään tuloksiin. Sionisteilla oli kuitenkin kyky rakentaa särkemisen lisäksi ja lopettaa terrorismi silloin kun sitä ei enää tarvittu, mistä syystä he sitten voittivatkin oman taistelunsa. Ennen muuta he pitivät linjansa ja tiesivät mihin pyrkivät, mitä Arafatista ei lopultakaan voi sanoa: eilen äijä saattoi sanoa toivovansa sovittelurauhaa Israelin kanssa ja tänään julistaa, että nyt me Saddam-veljen kanssa ratsastamme valkoisilla hevosilla Jerusalemiin, anteeksi, al-Qudsiin.

1980-luvun alun rauhanliikkeen kasvattina en kuitenkaan osaa nähdä Yhdysvaltain Israelille antamaa tukea "amerikkalaisena imperialismina" enkä liioin Arafatia puhdasotsaisena vapaussankarina. Minun nuoruudessani koko Lähi-itä, ja varsinkin Israelin-Palestiinan alue näyttäytyivät upottavana suona ja harminkappaleena, mutta en noina jatkuvan sodanpelon vuosinakaan oikein koskaan osannut pitää Israelin ja Palestiinan konfliktia todennäköisenä maailmansodan aiheena, koska uskoin vakaasti sekä venäläisten että amerikkalaisten pohjimmiltaan suhtautuvan koko asiaan yhtä tympääntyneesti kuin itsekin siihen asennoiduin - eivät hekään takuulla mokoman takia viitsisi oikeaa sotaa sytyttää. Yhdysvaltain tykkivenediplomatia Libanonin edustalla herätti mielikuvan lähinnä avuttomasta yrityksestä vilautella muskelia siinä toivossa että se jotain auttaisi - uutisista jäi mieleen se, että amerikkalaiset veivät jonkin sotalaivoistaan merelle Beirutin edustalle ja ampuivat tykillä rapakon yli lähinnä tarkoituksenaan osoittaa olevansa läsnä, aseistettuja ja vaarallisia. Myös Yhdysvaltain tuki Israelille on mielestäni ilkeämielisen imperialismin asemesta pikemminkin osoitus pyrkimyksestä tehdä edes jotain, tietenkin jotain sellaista, millä olisi kotirintaman kannatus, ja kun palestiinalaismyönteiset painostusryhmät eivät ole järjestäytyneet kyllin hyvin päästäkseen vallan porttikonkiin, lienee jokseenkin ymmärrettävää, että politiikka sitten kallistuu Israelin eduksi, jolla on syvälle yhteiskuntaan integroituneet ja hyvin organisoituneet tukijoukot.

1980-luvulla Arafat kävi Suomessa Johannes Virolaisen kutsumana; tuolloin reaktiot olivat sitä luokkaa, että Virolaiselta kysyttiin, miksi tahrasit maineesi kutsumalla sen rättipääroiston tänne. Muistan itse ajatelleeni asiasta hyvin kekkoslaisesti: Suomi on maailmanpolitiikassa pikemminkin lääkärin kuin tuomarin roolissa, ja jos tämä Lähi-idän sairaus koskaan saataisiin lääkittyä, niin oli järkeenkäypää odottaa, että siinä pitäisi pragmaattisista käytännön syistä olla yhteistyössä myös Arafatin ja hänen edustamansa tahon kanssa. En edelleenkään ole sitä mieltä, että tämä oli erityisen tyhmästi järkeilty. Ongelmana on ollut, että Arafatissa ei ole ollut miestä hoitamaan omaa leiviskäänsä.

Länsi - ja viime aikoina ennen muuta Eurooppa - on tietysti tehnyt pahan virhearvioinnin pannessaan Lähi-idän rauhanponnistukset yksinomaan Arafat-kortin varaan. Kyseessä on ollut pitkälti sama virhe kuin se, johon Yhdysvallat useaan otteeseen syyllistyi Latinalaisessa Amerikassa - diktaattorien ja kummisetien kanssa liittoutuminen. Arafat oli ennen muuta kummisetä, siis patriarkka, jonka valta perustui osittain hänen ansioihinsa taistelukentillä ja osittain hänen asemaansa vanhan klaani- ja feodaalikulttuurin rakenteissa. Hän ei siis palestiinalaisten oman yhteisön kannalta ollut mikään moderni(soiva) vallankumouksellinen - hän oli aatelisupseeri tai klaanipäällikkö, ei riveistä ansioillaan kenraaliksi noussut renkimies. Klaanipäällikön ottein hän myös johti kansaansa - hän edusti sitä yksinään: vasta viime vuosien aikana olemme tutustuneet kunnolla, nimeltä ja naamalta, muihin merkittäviin palestiinalaisjohtajiin, koska Arafat ei sallinut heidän sotkea hänen omia ympyröitään. Toisaalta hänen kohtalokseen koitui klaanipäälliköltä odotettava uskollisuus koko omalle kansalle - päällikön on kuljettava miestensä mukana vaikka sitten jyrkänteeltä alas.

Arafat ei saanut hillittyä Hamasin, Islamilaisen Jihadin eikä al Aqsan marttyyrien prikaatin, näiden kaikkien Juudean erilaisten kansanrintamien, harrastamia terrori- ja itsemurhaiskuja. Miksei? Koska hänen olisi ollut pakko tehdä raskas päätös julistaa osa kansastaan lainsuojattomiksi ja vainota heitä poliisivoimin - leikata kansanruumiista paloja pois. Määrätietoinen poliittinen johtaja, jolla on lopullinen maali silmiensä edessä ja joka tietää mitä tekee, olisi uskaltanut tehdä kivuliaatkin leikkaukset. Mutta Arafat ei ollut mikään Michael Collins. Hän ei kyennyt myymään kansalleen kivuliasta sovittelu- ja myönnytysrauhaa, eikä hänessä liioin ollut miestä tarvittaessa käydä välttämätön sisällissota äkkivääriä vastaan myönnytysrauhan voimaan saattamiseksi - saati sitten tarvittaessa kuolla myönnytysrauhan puolesta omien entisten toveriensa surmaamana. Olen jopa valmis uskomaan, että Arafat olisi vilpittömästi halunnut estää itsemurha- ja muita terrori-iskuja toteutumasta. Hänellä vain ei yksinkertaisesti ollut sen tyyppistä auktoriteettia, jota siihen olisi tarvittu: hän ei voinut esimerkiksi luottaa siihen, että palestiinalaispoliisi todella olisi pidättänyt Hamasin jäseniä ja tuomioistuin heitä tuominnut. Arafatilla oli ainoastaan mandaatti jatkaa taistelua, mutta taistelun lopettamiseen hänellä ei mandaattia ollut. Siihen olisi tarvittu oikeaa demokraattista hallitusta, jossa olisi ollut eri palestiinalaisryhmien luottamusta nauttivia poliitikkoja ja vaalein valittuja edustajia. Juuri sellaista Arafat ei ollut päästänyt syntymään.

Declan Kiberd sanoi Éamon de Valerasta teoksessaan Inventing Ireland, muistaakseni Franz Fanonia tai jotain muuta postkoloniaalista ajattelijaa lainaten, että tyypillinen vapautuneen siirtomaan ja kehitysmaan johtaja tyytyy kertaamaan ja juhlimaan vapaustaistelun tapahtumia, koska hän on tosiasiassa kyvytön avaamaan tulevaisuutta. Tämä on erinomaisen tyypillistä nimenomaan Arafatin tai vaikkapa Fidel Castron kaltaisille sissijohtajille: he eivät kerta kaikkiaan osaa nähdä poliittista toimintaa muuna kuin sissisodankäyntinä. Myös Israelin perustamisessa nämä samat riskit olivat läsnä, koska loppujen lopuksi Israeliakin voidaan pitää brittien vallasta sissisodan kautta vapautuneena entisenä siirtomaana, eikä ollut mitenkään kirkossa kuulutettu, että Israelista kehittyisi moderni ja länsimaistunut nykyaikainen valtio.

Exodus-elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa Paul Newmanin esittämä sionistitaistelija ikään kuin muuttuu englantilaisesta upseerista kiihkeän sionistimieliseksi sabraksi laivan lähestyessä satamaa - syntyy vaikutelma siitä, että sabra olisi aina ollut olemassa englantilaisen upseerin kuoren alla. Luultavasti Israelin menestyksen selittää se, että Israelin yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteet olivat jo jossain muodossa valmiiksi olemassa - ja olivat olleet olemassa jo kauan, brittien mandaattialueella - siinä vaiheessa kun Israelin valtio syntyi. Arafatin virhe lienee ollut, ettei hän koskaan ole antanut palestiinalaisten oikeasti rakentaa itselleen valmiiksi pluralistista ja demokraattista hallintojärjestelmää puolueineen ym., jotta "sydänten Palestiina" olisi olemassa jo valmiiksi siinä vaiheessa kun palestiinalaisvaltio todella syntyy. Mutta sellainen järjestelmä edellyttäisi vapaita vaaleja (joiden järjestäminen pitkin maailmaa hajallaan oleville palestiinalaisille on vaikeaa, muttei teknisesti mahdotonta) ja palestiinalaisten keskinäisten ristiriitojen myöntämistä olemassaoleviksi ja nostamista julkiselle neuvottelupöydälle soviteltavaksi - sekä selvästi ruodusta eksyneiden fanaatikkojen ja itsemurhapommitusten organisoijien pidättämistä ja tuomitsemista tai erottamista eksklusiivisen palestiinalaisten klubin jäsenyydestä.

Arafatin kuoltua kollektiivisen ja edes jossain määrin demokraattisen johdon järjestäminen palestiinalaisille on alkanut näyttää mahdollisemmalta. En itse olisi sellainen pessimisti, joka näkee asian niin, että kaikki karvanaamat käyvät nyt toistensa kurkkuihin kun joka rättipää haluaa kalifiksi kalifin paikalle. Pikemminkin uskon, että viime kädessä rättipäätkin ymmärtävät kompromissien ja yhteistyön tärkeyden. Toinen asia on, onko heidän joukossaan ketään Michael Collins -hahmoa, joka sekä uskaltaisi sopia Israelin kanssa epäsuositun kompromissin että pitää kiinni tästä kompromissista kuolemansa uhalla.

Flögstad

Viikko on nyt kulunut Kjartan Flögstadin merkeissä. Vielä en ole koskenut romaaneihin, esseekokoelmista on hoidettu kaksi, 70-luvulla kirjoitetut populäärikulttuuriesseet Loven vest for Pecos (se tarkoittaa "Laki Pecosin länsipuolella" - ja kaikki Lucky Luke -albumin Tuomari lukeneet tietävät kyllä, mihin se viittaa) ja myöhempien esseiden kokoelma Antipoder. Lisäksi matkakirja Etelä-Amerikasta, Suramericana. Näiden jälkeen aion kyllä käydä käsiksi itse Tuleen ja tappuraan (Fyr og flamme).

Postmodernistina ja populäärikulttuurin vakavastiottajana Flögstad on selvästi ollut jonkin verran aikaansa edellä kirjoittaessaan aiheesta jo 70-luvulla sellaisia juttuja, jollaisia pikkuälyköt alkoivat meillä väsätä siihen aikaan kun minä opiskelin kemiaa. Poliittisesti hän on vasemmalla, muttei tietenkään osaa olla sen enempää demari kuin kommunistikaan. Norjan demarien, eli sikäläisittäin työväenpuolueen, natottumisessa hän näki samalla tavalla kielteisiä piirteitä kuin meillä voitiin nähdä keskustapuolueen neukkumyönteistymisessä. Hän pohti tätä asiaa jännärissään U3 - en tietenkään ole sitä vielä lukenut (tosin sen verran kuitenkin selaillut Turun kaupunginkirjastossa kohta kahdenkymmenen vuoden ajan, että tarinan alkuasetelmat ja päähenkilön motiivit ainakin ovat selvät), tuossa pinossa se odottaa muiden kanssa, mutta tiedän siitä sen verran, että se on allegoria juuri Norjan työväenpuolueen natottumisesta. Päähenkilö on intellektuelli, asioita pohtiva ja lahjakas, mutta pohjimmiltaan naiivin kiltti nuorukainen nimeltä Alfemann Hellot, joka, vaikka onkin vahva ja väkevä urheilusankari, inhoaa väkivaltaa ja turvautuu siihen vain pannakseen öyhöttäjät järjestykseen (esimerkkinä liikunnanopettaja, joka kiehnää häntä nyrkkeilyotteluun kanssaan - Lyft opp guarden! Lyft opp guarden, Alfemann! Suojaus ylös, Alfemann! - ja kun jumppamaikka häntä sitten vähän tömäyttää, Alfemann panee äijän järjestykseen yhdellä ainoalla nyrkiniskulla). Ei ole ihme, että tällainen kaveri sitten hakeutuu sotilaskouluun ja NATOn palvelukseen ja päätyy lopulta amerikkalaisten uuden U3-tiedustelukoneen ohjaimiin (tarina sijoittuu kylmän sodan alkuvuosikymmeniin, jolloin satelliitit eivät olleet vielä tehneet stratosfäärissä lentäviä tiedustelukoneita vanhanaikaisiksi).

Mutta nyt siirryn siis Fyr og flammeen. Kyseisellä kirjalla on niin loistelias sisällysluettelo, etten malta olla yrittämättä suomentaa sitä lonkalta.

1. Jännittäviä kertomuksia,
1.2 mukaansatempaavia ja riipaisevia kuvauksia
1.3 perusteellisten tutkimusten tuloksia
2 tarkkoja, hyvin dokumentoituja, luotettavia ja dramaattisia selontekoja
3 eräistä valikoiduista sankareista ja antisankareista
3.1 kaikki kansanihmisiä lapsesta hopeahapseen
3.2 vakaassa palkkatyössä, urakalla muiden leivissä tai omissaan, urakkasopimuksella tai pestattuina ja
3.3 ennenkuulumattoman pitkillä ja tapahtumatäyteisillä matkoilla
4 lisäksi yksityiskohtaisia ja tosia kronikoita oppineista ja hurskaista henkilöistä
5 kehuja, omakehuja
5.1 kansanvalistusta, kansankomedioita ja henkilökohtaisia tragedioita, parodioita, travestioita, pyhäinhäväistyksiä, remuisaa riemua, jumalanpilkkaa ja
5.2 kommentteja kirjoituksiin ja kertomuksiin aikojen alusta viimeiseen päivään sekä
5.3 niiden matkintaa, plagiaatteja ja pastisseja, sekä edelleen
6 eläviä ja kuolleita malleja, karkeita solvauksia ja
6.1 avoimia ja peiteltyjä kunnianloukkauksia ja ilkeämielisiä vihjailuja
6.2 majesteettirikoksia
7 tyhjentävä kritiikki Gothan ohjelmasta
7.1 ja poliittisesta taloustieteestä sekä valtion luokkaluonteesta
7.2 kunnianosoitus rauhan, edistyksen ja sivilisaatiokehityksen esitaistelijoille
7.3 kehuja dialektiikalle
7.4 ylistys vapaudelle, tasa-arvolle, veljeydelle ja siskoudelle ja
8 päiväunia onnellisesta tulevaisuudesta
8.1 yöunia menneisyydestä ja alitajunnan pimeydestä
9 tulkintoja käsityöyhteiskunnan historiallisesta muutoksesta teollisuusyhteiskunnaksi, ja edelleen, yhä edelleen,
9.1 jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, sekä lisäksi
9.2 pitkiä palopuheita ja loputtomia julistuksia ja
10 tunteikkaita ajatuksia
10.1 maailmanpelastusideoita yhdistettyinä
11 ikivanhaan perimätietoon
11.1 tosia tarinoita yhdestä jos toisestakin
11.2 ja samasta ja eri asiasta Norjassa, ja
11.3 erinäisistä samanlaisista tapauksista ulkomailla
11.4 pohjoisamerikkalaisten moottoriteiden järjestyksestä
12 viisautta ja hullutuksia
12.1 puhdasta konkretiaa ja vittumaisen abstrakteja juttuja
13 sisältä ja lopusta riimitettyjä lauluja ja viisuja, jotka kertovat jännittävistä ja sydäntäsärkevistä asioista
14 variaatioita tunnetuista ja tuntemattomista teemoista
15 raportti pitkistä ja rasittavista matkoista läpi poliittisen maiseman
16 täydellinen, lopettava, tyhjentävä ja lopullinen katsaus kaikkiin juoppohulluusnäyissä nähtyihin eläinlajeihin
16.1 lyhyt johdatus lastenkielen ihmeelliseen eläintieteeseen
17 avoimia ja peiteltyjä sitaatteja ja
17.1 sitaattihuijausta
18 johdantohuomautuksia länsinorjalaiseen murresanakirjaan
18.1 2,3,4,5,6,7,8 sekä 9 ehdotusta ylevällä ja teennäisellä kansliakielellä
19 vetoomuksia Norjan kansalle ja kaikille muille kansoille, sekä
20 SUMMUM OPUS
21 kaikki tämä ja
21.1 paljon, paljon enemmän siitä todella vertaansa hakevasta ja totisesti fantastisesta elämästä ja
21.2 traagisesta kohtalosta, jonka koki
22 suuri ja hirmuinen HERTINGEN, jota voimme tässä seurata
23 kehdon reunalta
23.1 haudan äärelle, läpi
24 koko 20.vuosisadan vuodesta nolla alkaen laskettuna, eli alkaen siitä kun hän oli
24.1 nyrkin kokoinen, siihen asti kun hänestä (näin sanoaksemme) tuli
25 nyrkillinen multaa.

(Flögstad, Kjartan: Fyr og flamme. Av handling. Det Norske Samlaget 2000, ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1980. S. 7-9.)

Hertingenin oikea nimi on Hans Attraa, ja kuten tuon sisällysluettelon sävystäkin ilmenee, hän on eräänlainen norjalainen Gargantua - Rabelais'n "Suuren Gargantuan hirmuinen elämä" on ilmeinen pohjateksti sellaisen henkilön tarinalle, josta käytetään nimeä den store og vidgjetne Hertingen ja joka on syntynyt äitinsä suusta - äidin, joka on kantanut häntä ja hänen (normaalia tietä syntyvää) kaksoisveljeään kaksinkertaisen ajan. Vaikka suusta syntyminen onkin lainaa Gargantuan elämäkerrasta, skandinaavisten kirjailijoiden - Thórarinn Eldjárnista Göran Tunströmiin - voitaneen katsoa reipastuneen käyttämään tällaisia fantasia-aineksia vasta latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden vaikutuksesta. Ilman sitä Saudan työläiskirjailija Flögstadiltakin olisi voinut odottaa vain suomalaistyyppistä realismia à la Alpo Ruuth. (Markku Eskelisen kanssa on ikävä olla samaa mieltä, mutta tottahan se on, mitä hän muinoin sanoi Parnassossa, että suomalainen kirjallisuus kuokkii realismin suota mallivangin tarmokkuudella. Valitettavasti Eskelisen oma kirjoittelu on jäänyt tylsäksi ateljeekokeiluksi. Tässä muuten taas yksi syy opetella sitä pakkoruotsia: suomeksi ei kuitenkaan voi kirjoittaa, tai saada julki, maagista realismia.)

Lattarityylisiä fantasiaelementtejä löytää luonnollisesti myös Flögstadin tietääkseni ainoasta suomennetusta teoksesta Portlandin laakso, jonka päähenkilö Rasmus Höysand (varokaa juonipaljastusta!), Durdei Steine -nimisen maalaistytön avioton poika, aikansa merillä harhailtuaan (kuten kirjailija itse, jonka kiinnostus lattareihin juontaa juurensa hänen nuoruusvuosiltaan Buenos Airesin nähneenä meripoikana) hakeutuu yliopistoon ja osallistuu 60-70-luvun yliopistoelämään yli-ikäisenä, mutta merimiehen miehekkyydellä iskee itselleen nuoren petiaarteen, Ullan, osallistuvien opiskelijatyttöjen keskuudesta; tytön isä osoittautuu niljaiseksi vanhaksi liikemieheksi ja sodanaikaiseksi quislingiksi, joka kertoo luottamuksensa osoitukseksi Rasmus-vävypojalle suuren miestenkeskeisen salaisuutensa: nuornamiesnä appiukko on seikkaillut tämän kotiseudulla ja kehuu paikallisia tyttöjä muhevatissisiksi ja meheväpimppaisiksi, mutta toteaa seikkailujensa päättyneen siihen, että hän teki aviottoman pojan yhdelle näistä mehevistä pimpoista, tytölle, jolla on hassu etunimi - arvaatteko mikä: De brukte forresten noen barokke navn på de trakter. Durdei, husker det var en som hette. Ja, rett og slett Durdei som fornavn. Jeg döber deg Durdei. Tenk på det. Det ble forresten litt kinkig med Durdei. Hun ble med barn, men det ble jo satt bort, og hun, og vel forsåvidt også barnet, lever vel videre sitt enkle liv, slik de har gjort det fra Arilds tid. (Flögstad, Kjartan: Dalen Portland. Det Norske Samlaget, Oslo 2000. S. 285.)Toisin sanoen Rasmus osoittautuu tyttöystävänsä velipuoleksi. - Muuten, Ullan isä ei puhu nynorskia, vaan konservatiivista bokmålia (riksmålia), joka ei Norjassa ole virallinen valtion kieli (valtion bokmål on radikaalia, ts. lähempänä nynorskia ja kauempana tanskasta), vaan yksityisten, ennen muuta rahakkaiden tahojen, kuten suuryritysten ja konservatiivisten sanomalehtien ylläpitämä kieli. Myös Ulla puhuu Rasmukselle riksmålia, ja Rasmus vastaa nynorskiksi. Kun Rasmukselle syntyy ja hän saa tiedon siitä ollessaan armeijassa, upseeri ilmoittaa marssivalle joukko-osastolle, jonka seassa Rasmus on: "Höysandilla on tytär, kertokaa eteenpäin!" Kun upseeri sen sanoo, hän lausuu sanat Höysand har en datter, riksmåliksi, jossa kuten ruotsissa ja tanskassa on vain en- ja ett-suku. Kun viesti lähtee kulkemaan marssirivistössä mieheltä miehelle, kieli muuttuu riksmålista valtion bokmåliksi, jossa en-suku on kansannorjan mukaisesti jaettuna maskuliineihin ja feminiineihin, ja sana datter, tytär, saa feminiinin artikkelin: Höysand har ei datter. Sitten kun sanoma saavuttaa Höysandin, se on jo saanut nynorsk-muodon: Höysand har ei dotter. Tämä on vielä ns. radikaalia nynorskia (kummankin kielimuodon radikaaliksi muodoksi kutsutaan sitä versiota, joka tekee enemmän myönnytyksiä toiselle muodolle); veikkaan, että konservatiiviseksi nynorskiksi sanoma kuuluisi Höysand hev ei dotter. Tällainen kikkailu on hyvin tyypillistä Flögstadille, joka käyttää standardien rohkeaa sekoittamista tietoisena tyylikeinona. Hänen norjansa ei ole konservatiivista eikä puhdasta normitettua nynorskia, vaan ilmeisesti sitä kieltä, jota hän on lapsuutensa Saudassa kuullut puhuttavan ja jota hän eräässä esseessään kutsuu rautasulattonorjaksi: nynorskia lähellä olevista länsinorjalaisista murteista muodostuvaa koineeta, jota maustamassa on tiedotusvälineistä opittuja riks- tai bokmålin aineksia (mahdollisuus ei ole Flögstadille nynorskilaisella sanalla moglegheit, vaan riksmålin mukaisesti mulighet, mutta hän liittää siihen nynorskin mukaisen feminiinin määräisen päätteen -a, siis muligheta) sekä jopa hieman ruotsia. Norjan kielitilanne voi olla sekasortoinen, mutta Flögstadin kaltaiselle kirjailijalle se antaa loisteliaat ilmaisumahdollisuudet.

Kuten useampi kuin yksi Flögstadin romaani (U3, Det 7. klima,... ja onko muuten Portrett av eit magisk liv oikeasti elämäkerta, vai onko sekin romaani?), Fyr og flamme on elämäkerta, mutta tällä elämäkerralla on romaanin maailmassa kertojanääni, Wim Runar Leite -niminen tasapainoiselta elämäntyyliltään hieman Hyvärisen Juusoa muistuttava sympaattinen opettaja. Erektuslainen näkemys kirjaan voisi olla, että Fyr og flamme on alusta loppuun Wim Runar Leiten, alaluokkaa idealisoivan romanttisen keskiluokan ihmisen, kohosteinen ja hehkuttava näkemys Hertingenin elämään, joka todellisuudessa oli juuri niin viheliäinen, brutaali ja paha kuin alaluokan elämä oikeasti tapaa olla, ja että kirja kertoo ensi sijassa ensimmäisen keskiluokkaistuneen sukupolven kykenemättömyydestä nauttia elämästään ja nykytekniikan siunauksista, koska se kokee vielä velvollisuudekseen olla mieliksi vanhemman sukupolven tunteille ja niistä kumpuavalle raskaan työn ja turvattoman elämän ihannoinnin vaatimukselle. Jotenkin näin olettaisin ainakin Tommipommin tulkitsevan kirjan perusasetelmaa.

Don't do diffy, do daffy

Pitcairnin saaren miehet ovat nyt sitten saaneet rangaistuksensa. Toiset tahot sanovat, että kyseessä on kulttuurien yhteentörmäys: Polynesiassa on aina harjoitettu vapaata seksiä alaikäisten kanssa. Saapuessaan eräälle polynesialaiselle saarelle kapteeni Cook sai nähdäkseen perinteisen yhdyntänäytöksen: yhdeksäntoistavuotias poika oli julkisessa sukupuoliyhdynnässä kaksitoistavuotiaan (näin lähteet kertovat) tytön kanssa. Kuulemma tyttö ei vaikuttanut nauttivan tilanteesta, mutta läsnäolevat aikuiset puhuivat hänelle rauhoittavasti ja tuntuivat antavan hänelle ohjeita. En liene ainoa, jonka mielestä tämä tapahtuma vaikuttaa groteskilta, ahdistavaltakin. Toisaalta kaikki viittaa myös siihen, että tapahtuma tosiaan oli kulttuurin hyväksymä ja edellyttämä, ja että läsnäolijat vaivautuivat suojelemaan tyttöä kärsimykseltä ja ahdistukselta, eikä hänen tarvinnut pelätä joutuvansa yhteiskunnan hylkiöksi. Myös Cook merimiehineen mielsi tapauksen lähinnä osoitukseksi alkuasukkaiden viattomuudesta, syntiinlankeemusta edeltävästä tilasta.

Kuitenkin on selvää, että moinen touhu ei ollut tuohonkaan aikaan järkevää. Sukupuolitautien on täytynyt olla todellinen rutto Etelämerellä, ainakin siinä vaiheessa kun koko maailman satamahuorataloissa remunneet brittimerimiehet ilmaantuivat maisemiin. Robert Louis Stevensonin, Aarresaaren kirjailijana tunnetun, Etelämeren matkakirjeissä (ne on ruotsinnettu nimellä I Söderhavet, mutta en tiedä, millä "virallisella" nimellä ne tunnetaan englanniksi, koska julkaisuja ja editioita lienee monta erilaista) kerrotaan tuberkuloosin autioittaneen kokonaisia saaria; luullakseni en erehdy, jos oletan, että "tuberkuloosi" saattoi olla viktoriaaninen eufemismi jollekin parittelulevitteiselle taudille.

Pitcairnin saarihan ei tosiaankaan ole mikään alkuperäinen polynesialaisasutus. Saaren kieli ei kuulu polynesialaisiin kieliin, jotka ennen eurooppalaisten aiheuttamaa sekasortoa ja väestöliikkeitä olivat todella mielenkiintoinen vertailevan lingvistiikan unelma: sanat muuttuivat äänne äänteeltä, saari saarelta hieman erilaisiksi, ja myös Polynesian asutushistoria voidaan aika hyvin selvittää murremaantieteellisten rajojen mukaan. En tiedä, mitä Thor Heyerdahl on halunnut todistaa omilla matkoillaan, mitä näitä Kon Tiki -reissuja hän nyt tulikaan tehneeksi, mutta sitä mieltä kyllä olen, että amatöörien ei pitäisi sekaantua näihin asioihin ennen kuin opettelevat polynesialaiskielen tai seitsemän. (Itse en ole, se myönnettäköön, ehtinyt vielä kovin pitkälle siinä hienossa maorin oppikirjassa, jonka ostin viime kesänä.) - Tässä muuten onkin hyvä nyrkkisääntö, jonka perusteella amatöörit ja puuhastelijat voidaan erottaa oikeista pätevistä tutkijoista meidän humanistien keskuudessa: hyvä tutkija vaivautuu opettelemaan oikeiden alkuperäiskansojen kieliä - jolloin hän tietysti väistämättä joutuu tutustumaan kirjastolliseen ensi käden muistitietoa ja folklorea - huono vain laukoo teorioiden mukaisia standardioletuksia. - Mutta palataan Pitcairnin kieleen. Pitcairnin kieli on kreolisoitunut pidginkieli, jossa vanhanaikaisen englannin sanat on järjestetty uudelleen hyvin polynesialaisvaikutteiseen tapaan. Tämä johtuu siitä, että saaren asuttivat laivalta karanneet englantilaiset merimiehet yhdessä polynesialaisten tyttöystäviensä haaremin kanssa. Vastaavasti Pitcairnin kulttuuri oli sellainen kulttuuri, jonka moinen sekalainen seurakunta pystyy aikaansaamaan niistä aineksista, mitä heille on suotu.

Ns. monikulttuurisuusaate on sikäli lähellä markkina-arvoteoriaan panostavaa erektuslaisuutta, että se näkee kaikki kulttuurit tavallaan erilaisina paradigmoina (kuhnilaisessa mielessä) saman "ihmisen osan" käsittelemiseksi ja siitä selviytymiseksi; ja "ihmisen osalle" asettavat (sanoo erektuslainen luonnontieteilijä) rajoja ennen kaikkea (sosio)biologiset reunaehdot. Tässä mielessä monikulttuurisuus olettaa, että kulttuurierojen on viime kädessä aina oltava neuvoteltavissa. Kritiikkinä tulee tässä kohtaa mieleen Tuomas Nevanlinnan paradoksi, jonka mukaan kulttuurierot ovat neuvoteltavissa vain jos kaikki osapuolet hyväksyvät - viime kädessä fundamentalistisesti - sen liberaalin viitekehyksen, joka kieltää kaikki fundamentalismit, eli saatte olla mitä tahansa kunhan olette (pohjimmiltanne) valistuneita liberaaleja, ja kulttuurierot ovat toki neuvoteltavissa koska ainoastaan liberaalin viitekehyksen sisään mahtuvat kulttuurierot (siis viime kädessä ainoastaan triviaalit kulttuurierot) sallitaan. Monikulttuuriaatteen kannattajan vastaus tähän on tietysti se Ausklammerungstaktik, jolla toisen kulttuurin kerta kaikkiaan neuvottelukelvottomat piirteet - kuten muslimifundamentalismi - määritellään ulos toisen kulttuurin - esim. islamin - ydinosasta ja julistetaan epäoleellisiksi kieroutumiksi: "natsismi/muslimifundamentalismi ei ole oleellinen osa länsimaisuutta/islamia". Riippumatta siitä, onko tämä menettely tieteellisesti oikein, se on tietenkin sosiaalisen koheesion ja siirtolaisten kotouttamisen kannalta poliittisesti ja taktisesti viisasta.

Muslimifundamentalisti voidaan mukavasti selittää oikean, todellisen ja hyvän islamin ulkopuolelle siksi, että hän on periaatteessa moderni rappeuma siitä, mitä haluamme kutsua siksi hyväksi islamiksi. Muslimifundamentalismi ei ole tässä ajattelutavassa niinkään kulttuuria kuin kulttuurianomian synnyttämä primitiivireaktio, hätätilan ja hämmennyksen valtaan joutuneiden ihmisten epätoivoinen yritys improvisoida tarpeisiinsa kulttuurin korvike.

Pitcairnin kulttuuri lapsisekseineen on tässä katsannossa ongelmallinen siinä mielessä, että se on saanut alkunsa juuri tuollaisena hätääntyneiden ja juurettomien ihmisten improvisoimana korvikkeena. Tuon ajan brittimerimiehet olivat usein shanghaijattua tai suorastaan kidnapattua väkeä: Seán Bán Mac Meanmanin kirjojen mukaan 1800-luvun Irlannissa vaikutti kidnappaajajengejä, jotka sieppasivat irlantilaisia nuorukaisia mukaansa ja myivät nämä laivoille matruuseiksi, vaikka pojilla ei olisi ollut aavistustakaan merimiestöistä.

Meemi

Viisi leffaa: Äitini on merenneito, Good Will Hunting, Unforgiven, The Three Godfathers, Deliverance.

Äitini on merenneito: suloisen Winonan esittämä uskovaisuuteen paennut tyttö kiertää Cherin esittämän seksuaalisesti holtittoman äitinsä kanssa pitkin Amerikkaa, kunnes seksuaalinen ha... eh, raaaaakkaus saa hänet ottamaan vastuun omasta ja vähän muidenkin elämästä.

Good Will Hunting: superälykäs öyhöttäjä vapautuu Öyhölän kahleista. Epäuskottavaa kyllä Öyhölä pitää häntä yhteisenä työväenluokan sankarinaan kouluttoman koulukiusaamisen asemesta.

Unforgiven: väsynyt lännensankari joutuu vielä kertaalleen näyttämään, mistä kana kusee, kun hänelle ei anneta rauhaa vanhanakaan.

The Three Godfathers: kolme rosmoa joutuu ottamaan hoiviinsa pienen vauvan, ja tämä vastuu ryhdistää heidät taas miehiksi, paitsi että ne rosmot, jotka eivät ole John Wayne, jäävät matkan varrelle.

Deliverance: joukko hyviä ja kilttejä miehiä, jotka reiluina ja mukavina ihmisinä pystyvät luomaan kontaktin jopa kommunikaatiokyvyttömään monivammaiseen poikaan, lähtee kanoottiretkelle. Julmat vuoristolaishomot ottavat heidät vangiksi ja raiskaavat ja osa hukkuu jokeen. Maailma on kova pehmopojille.

Kirjankeräilijän tukanleikkuu

Tuli lopultakin ilmoitus siitä, että ne kaksi viikkoa sitten Oslosta lähteneet Flögstadin kirjat voi hakea postista.

Ostin viime viikolla pari ranskankielistä Marcel Pagnol -pokkaria. Nyt sitten täytyy ihan vakavissaan paneutua siihen kieleen.