Öyhöttämisen kirjallisesta ilmentämisestä
Vilkaisin tänään taas sitä netistä löytyvää artikkelia nörttien epäsuosittuudesta - en jaksa kaivaa URLia esiin, googlettakaa niin se löytyy sieltä - ja eräs siihen sisältyvä huomautus sai minut innostumaan: nörtti tuntee murrosikäisten maailmassa usein olevansa joko aikuinen keskellä keskenkasvuisia, tai sivistynyt länsimainen ihminen (heh hee) keskellä jonkin alkukantaisen heimon rituaaleja.
Kaunokirjallisissa hankkeissani olen tunnetusti luopunut suoraviivaisesta realismista, koska Viktor Pelevinin Omon-Ra on opettanut minulle, että todellisuutta ei kuvata parhaiten fotorealistisesti jäljittelemällä, vaan pyrkimällä herättämään kirjallisin keinoin lukijassa samanlaisia elämyksiä kuin kyseiset tapahtumat välittömästi koettuina herättäisivät.
Oletetaan, että meillä on nuorisonäytelmä, jonka pääosassa on nörtti. Nörtin sosiaalisen aseman nuorisoyhteisössä havainnollistaa parhaiten seuraavanlainen symbolinen öyhöttäminen: aina kun nörtti on saamaisillaan keskusteluyhteyden johonkuhun - etupäässä tietysti ikäiseensä nuoreen naiseen - jostain ilmaantuu nuorisohuligaani, tarttuu häneen kovin kourin ja ärjäisee rytmikkäästi, miltei jonkinlaisella melodialla, hänen korvansa juuressa:
Öhö-ÖHÖ-öyhö-höö!
Tällöin kaikki muut - myös nörtin keskustelukumppani alkavat lasittunein katsein laulaa rytmikkäästi, huligaanin alkuärjäisyn määrittelemällä melodialla: Öhö-öhö-öyhö-höö, öyhö-öyhö-öhö-öö... Kommunikaatio katkeaa siihen, kun koko porukka tempautuu yhä syvemmälle "Öyhölauluun", josta tulee yhä selvemmin musiikkia ja laulu. Mahdollisesti tunnelma näyttämöllä muuttuu yhä enemmän diskomaiseksi, nahkatakkihuligaanin johdolla kaikki alkavat rytmikkäästi hytkyä ja tanssia öyhölaulun tahdissa ja näyttämön valaistus alkaa jäljitellä diskovaloja.
Mielestäni tämä vangitsee aika hyvin nörtin vieraantuneisuuden kaikki aspektit: kommunikaation mahdottomuuden, koulukiusaajien kyseenalaistamattoman tyrannian ja nörtille oudon seurustelukulttuurin. Jos öyhähdyksiä on kyllin usaein, ja jos ne alkavat aina silloin kun alkaa näyttää siltä, että päähenkilö alkaa päästä ulos kuorestaan, ne pystyvät kyllä herättämään aikuisessakin sen kuristavan toivottomuuden ja turhautumisen tunteen, joka on niin tuttu kaikille murrosikäisille pikkunörteille.
2 turpaankerjuuta:
Erikoista, minä olin ala- ja yläasteella varmaankin sitten nörtti, mutta silti olin sosiaalisesti luokkani keskiössä. Minulla kävi varmaan vain hyvä onni, koska koulu oli aivan tavallinen pikkukaupungin koulu, jossa syystä tai toisesta ei ollut öyhöttäjiä kuin nimeksi, ja nekin keskittyivät lähinnä nuuskamällin piilotteluun tunneilla. Niinpä en kouluvuosinani tuntenutkaan olevani aikuinen keskellä kakaralaumaa, tai sivistynyt ihminen keskellä barbaarien rituaaleja. Nuo tunteet tulivat osakseni vasta reippaasti täysi-ikäisyyden ylitettyäni, kun ympäröivä yhteiskunta olikin täynnä julkkisrumbaa, urheilun palvontaa, yliampuvaa (sanaleikki tarkoitukseton) maanpuolustusintoilua ja nyt viimeksi halvasta viinasta riehaantumista. Voi tietysti olla, että olen myöhäisherännäinen nörtti, tai sitten yhteiskunta on muuttunut ääliömäisempään suuntaan.
Havaitsitko Venäjän tuntijana Omon-Ra:n sisältämät viittaukset Venäjän historiaan ja venäläiseen kirjallisuuteen? Minulta ne menivät kokonaan ohi, mutta onneksi suomennoksen takana oli muutama sivu selityksiä tärkeimmistä kohdista. Sillä oli toisaalta vähän vieraannuttava vaikutus, romaani olisi varmasti ollut nautittavampi jos olisin ollut perillä edes hämärästi kustakin viittauksesta.
Luultavasti havaitsin useimmat. Luin Omon-Ran venäjäksi ja nauroin katketakseni.
Lähetä kommentti
<< Himaan