Moskvitsh Elite -naiset

Se toki on myönnettävä, että Irlannin-matkan jälkeen on iskenyt jonkinmoinen älyllinen väsy. Tai sanotaan nyt vaikka, että bloggauksesta on hyvää vauhtia menossa maku, ainakin sikäli, että tuntee sanoneensa kaiken hampaankolossa olleen, eikä se silti mene perille. Luonnollisesti Irlannin-matkalla on osuutensa asiaan. Mainitsin tuossa jo aikaisemmin, että Irlannissa saamani vastaanoton lisäämä tietoisuus omasta ihmisarvosta ei todellakaan merkitse, että kävisin ystävällisemmäksi tai suvaitsevaisemmaksi naisten typeryyttä kohtaan. Pikemminkin sekin reissu todistaa markkina-arvoteorian lopullista totuutta.

Eräs asia kuitenkin on jäänyt kaivelemaan, sanotaan vaikka vertauskuva.

70-luvun kulutus- ja hyvinvointiyhteiskunnan mielenkiintoisiin piirteisiin kuului, että silloin oli mahdollista tyytyä vanhempaan tekniikkaan, jollei ollut varaa uusimpaan. Tämän mahdollisti tietenkin itäeurooppalainen ja venäläinen tuotanto. Se, joka tarvitsi auton, saattoi niin halutessaan hankkia itäeurooppalaisen tai venäläisen auton, joka oli kenties tekniikan tasolta huonompi, vanhanaikaisempi, alkeellisempi, mutta sillä oli kuitenkin mahdollista ajaa. Sen, joka halusi vain päästä paikasta toiseen, ei tarvinnut maksaa statuksesta. Hän saattoi ostaa pelkän (itä)auton, ilman länsilisää.

1990-2000-luvulla olot ovat sikäli muuttuneet, että Neuvostoliiton kaaduttua itäeurooppalaista halpatuontia ei enää siinä mielessä ole. Nyt kaikkien on maksettava statuslisä. Mutta sen lisäksi myös Moskvitsh-elämä on käynyt mahdottomaksi. Enää ei voi elää hieman vaatimattomasti ja oleelliseksi katsomaansa keskittyen, koska käytännöllisesti katsoen kaikki muut odottavat, että esimerkiksi minä hankkisin kännykän, television ja oman tietokoneen. Jos en noudata näitä kulttuurisia imperatiiveja, sellainen nuori nainen, joka sähköpostituttavuuden ja nettikirjoittelun perusteella pitää minua jännittävänä ja nerokkaana ihmisenä ja on ihastunut minuun, julistaa minut yhtäkkiä hulluksi. Kulutuksesta kieltäytyminen ja omiin juttuihinsa keskittyminen, jota olen tottunut pitämään normaalina yksilönkehityksenä, onkin merkki hulluudesta. Individualismia olisikin yhtäkkiä ostaa ne jutut, jotka kaikilla muillakin on, vaikka kuinka tuntisi pärjäävänsä mainiosti ilman.

Tämä kehitys heijastuu mielenkiintoisella tavalla nuorten naisten mentaliteetissa. Aikaisemminkin oli olemassa itseensä ihastuneita öykkärinaisia, mutta he olivat yleensä niin kauniita, että tavallinen pulliainen tiesi hyvin heidän olevan ulottumattomissaan. Aina oli kuitenkin olemassa myös tavallisia mukavia naisia, jotka pyrkivät olemaan ennen muuta ihmisiä, eivät puleerattuja kaunottaria. Heidän kanssaan oli mukava olla, ja heistä saattoi pitää, heihin saattoi - nyt se kauhea sana tulee - jopa rakastua. He olivat Moskvitsh Eliten, Wartburgin ja Polonezin ihmissuhdevastineita - naisia, joista ei joutunut maksamaan statuslisää.

Nyttemmin niiden eliittinaisten asenne on kuitenkin levinnyt kaikkiin nuoriin naisiin. Tavallisen näköinenkin tyttö stilisoi itsensä seksijumalattareksi, joka ei voi kelpuuttaa miehekseen ketä tahansa junttia, vaikka tämä ihmisenä olisi kuinka sympaattinen. Myös Moskvitsh-nainen tietää, että hänen toinen nimensä on Elite.