Poliittinen todellisuus

Muudan libertaari pahentui allaolevasta heitostani, jossa totesin, että libertaristit ovat käytännössä perinteisen oikeiston juoksu- ja apupoikia - hänen mielestään se edustaa harhaista ja vanhentunutta vasemmisto-oikeisto -dikotomiaa, ja jos minulle sallitaan pieni sisäpiirin viittaus Usenetiin: väärät dikotomiathan ne ovat aina olleet libertaristien pahin vihollinen. No, leikki leikkinä; mutta kuten olen jo moneen otteeseen todennut, kaikki poliittiset liikkeet ja aatteet ovat ennen kaikkea sitä, miksi ne muovautuvat vuorovaikutuksessa muiden poliittisten liikkeiden kanssa. Minua ei todellakaan kiinnosta paskan haileeta se, mitä libertaristit jonkin poliittis-teoreettisen harrasteklubin tasolla sanovat edustavansa. Yhteiskunnan kannalta on oleellista se, miksi libertarismi muotoutuu yhteiskunnallisessa todellisuudessa, millaisia kompromisseja libertaristit joutuvat tekemään ja mitkä yhteiskunnalliset intressit hyödyntävät libertaristeja sitten kun he joskus astuvat käytännön politiikan näyttämölle.

Yhtä merkityksetöntä on se, että libertaristit selittävät räkä poskella vasemmisto-oikeisto -jaottelun vanhentuneisuudesta. Niin kauan kuin kansalaisten enemmistö pitää sitä jaottelua oleellisena, tai edes näppäränä tapana jäsentää poliittista kenttää, se ei ole vanhentunut. Jos libertaristit eivät opettele puhumaan sitä poliittista kieltä, jota koko muu yhteiskunta puhuu, vaan pitäytyvät oman jengin slangissa, heillä ei ole mitään asiaa käytännön politiikkaan; ja jos taas he osallistuvat käytännön politiikkaan, he joutuvat kompromettoimaan omat ihanteensa suostumalla vaali- ja muihin taktisiin liittoihin perinteisen oikeiston kanssa.

Tätä on politiikka. Jollei se miellytä, ei siihen ole pakko osallistua; mutta kaupunginteatterissa ei pyöri muita näytöskappaleita. Valitan.