Vihatkoot, kunhan pelkäävät

Eilisen jälkeen olen huomannut - nytkö vasta? - että jotkut ihmiset ilmeisesti aivan oikeasti pelkäävät minua. Tämä on hämmentävä kokemus. Vasta 27 vuoden iässä - siitäkin alkaa jo olla vuosikymmen - Moskovassa kokemani surkuhupaisan seikkailun jälkeen olen itse lakannut pelkäämästä perhosen varjoakin (tosin on todettava, että vuotta paria aikaisemmin kävelin - käytyäni kaukaisen esikaupungin elokuvateatterissa näkemässä filmin Mississippi palaa puolaksi tekstitettynä - elokuisen Varsovan hämärtyvässä illassa väärän bussin valittuani päätepysäkiltä kotiin ja yllätyksekseni totesin, ettei kukaan käynyt suurikokoisen ja valppain silmin ympäristöään tarkkailevan miehen kimppuun) ja kehittänyt jonkinlaisen intellektuaalisen ymmärryksen sille, että eriasteisia vaarallisia murtautumisia ja juoksuhautarynnäköitä on tosiaan mahdollista suorittaa hengissä pysyen, jos ollaan realistisesti perillä riskeistä ja tiedetään mitä tehdään.

Minä siis pelkään. Nuorena poikana, kun minua kiusattiin koulussa, pelkäsin kaikkia. Nuorena miehenä pelkäsin tyttöjä. Sitten menin mukavaan pieneen yliopistoon, jossa vallitsi en trevlig och mysig atmosfär, ja opin, että niiden pelottavan nättien tyttöjen kanssa voi heittää arkipäiväistä läppää. Rupesin jopa käymään ainejärjestön bileissä, mikä oli minulta ennenkuulumaton seurallisuuden osoitus. Sen jälkeen odotin vain sitä päivää, jolloin Elämäni Nainen^{rekisteröity tavaramerkki} ilmaantuisi maisemiin. Hän ilmaantuikin. Mutta kun koetin heittäytyä tuttavalliseksi sillä tavalla kuin olin tottunut olemaan opiskelukaverien kanssa, hän suuttui minulle ja julisti minut nynnyksi, hintiksi ja surkimukseksi. Eli siis pelot olivat olleet oikeutettuja. Hän repi auki juuri ne vanhat haavat, joiden luulin opiskelijaelämässä arpeutuneen. Mutta enää en halunnut kärsiä pelkoa enkä nöyryytyksiä vaieten, vaan rupesin itse pelottavaksi, hirmuiseksi ja julmaksi. Kaikki se oli kuitenkin bluffia ja huiputusta. Olin edelleenkin se arka koulukiusattu poika raakalaisten ja saastan Savosta.

Nyt huomaan olevani ilmeisesti oikeastikin pelottava. Se jos jokin tuntuu oudolta ja hämmentävältä. Etten sanoisi: pelottavalta.

PS. Se oli ihan hyvä leffa. Aina kun se tulee telkkarista, muistelen kieli pitkällä Puolan-matkojani kyllästymiseen asti. Hei, tästä tulisi uusi idea kontakti-ilmoitukseksi: Neljättäkymmentä käyvä vanhapoika haluaa tutustua savuttomaan tyttöön, jolla on omat videot ja Mississippi palaa videonauhalla. Vastaa tämän lehden konttoriin nimimerkille "Myös DVD käy".