Inventing Ireland

Lueskelin tuossa taas kerran sen yhden irlantilaisen kirjallisuustieteilijän, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan - Declan Kiberd, joo - siis hänen teostaan Inventing Ireland, erityisesti sitä, mitä hän on kirjoittanut Seán O'Caseyn - iiriksi se kirjoitettaisiin Seán Ó Cathasaigh - näytelmistä. O'Casey harrasti jonkin aikaa sekä iirin kieltä että romanttista nationalismia, mutta järkyttyi Irlannin vapaussodan ja sitä seuranneen sisällissodan verisyydestä siinä määrin, että alkoi kirjoittaa näytelmiä (ennen muuta The Shadow of a Gunman), joissa kohdeltiin taannoisia vapaussankareita suunnilleen yhtä tylysti kuin taistolaiset kohtelivat sotaveteraaneja. Näytelmän perusasenne on hieman vulgäärillä tavalla pasifistinen kritiikki vapaussotureita kohtaan, jotka leimataan "pyssyuskovaisiksi": "heidän uskontunnustuksensa on: minä uskon pyssyyn kaikkivaltiaaseen...", väittää eräs näytelmän henkilöistä. O'Caseyta voidaan melko hyvinkin perustein syyttää epäoikeudenmukaisuudesta, sillä pyssymiehet eivät koskaan pääse itse esittämään asiaansa hänen näytelmässään: lähin vastine on nationalismin vastustajaksi kääntynyt entinen pyssyintoilija, ilmeisesti O'Caseyn alter ego. Kun joku heittää tälle miehelle, että tämä itse oli aikoinaan niiden etunenässä, jotka muutama vuosi(kymmen) sitten haaveilivat aseellisesta kumouksesta, ukko vastaa nostalgian värinä äänessään: Se olikin sitä aikaa, kun koko maassa ei ollut ensimmäistäkään pyssyä.

Niiden nuorten kundien, jotka nyt kirjoittavat hieman väsähtänyttä vasemmistolaista tai pasifistista retoriikkaa Kulttuurivihkoihin tai Sivari&Totaaliin, kannattaisi ehkä perehtyä paremmin Kiberdin kirjaan ja irlantilaiseen kulttuuriin ylipäätään. Ainakin he löytäisivät sieltä paljon hyviä argumentteja militaristista nationalismia vastaan. Sen lisäksi he tietenkin oppisivat lopultakin kutsumaan suomalaista kansallismielisyyttä sen oikealla nimellä: meillä Suomessa kun on kummallinen tapa välttää sanan nationalismi käyttöä puhuttaessa sellaisista ajattelutavoista ja retorisista tottumuksista, jotka jossain toisessa maassa olisivat meidänkin mielestämme nationalismia. Meillähän kaikki on isänmaallisuutta, myös törkeä nationalismi. Itse asiassa törkeä, muiden varpaille astuva ja positiivista sisältöä vailla oleva kansallismielisyys on meillä oikeasti sallitumpaa kuin suuressa osassa sitä Länsi-Eurooppaa, johon niin kovasti haluaisimme samastua: useammassa kuin yhdessä Suomea ulkomaalaisille esittelevissä matkaoppaissa selitetään ummet ja lammet, kuinka sellaiset patriotismin osoitukset, jotka jossain muussa maassa olisivat nationalismia, eivät Suomessa sitä ole - kummallista orwellilaista uuskielistelyä, joka ei tietenkään hämää ulkomaalaisia. Kyllä he osaavat kutsua lapiota lapioksi ja kirjoittavat suomen kieltä käsitteleviin yleisesityksiin jotain sellaista kuin: Since its elevation from a despised vernacular to an official and standardised language, Finnish has become the vehicle of a great literature, often fervently nationalistic, but always interesting and original.

Suomalaisten haluttomuudessa käyttää omasta hurraaisänmaallisuudestaan sen oikeaa nimeä nationalismi onkin jotain kieroutunutta. Ei ole normaalia, että täällä tunnustautuvat nationalisteiksi - tätä sanaa käyttäen - ainoastaan "nationalisti piirit" (sic!), siis Internetin englanninkielisiltä sivuilta innoitusta hakevat älyn rääsyköyhykäiset, jotka eivät edes osaa kirjoittaa sanoja "nationalistipiirit" ja "isänmaallisuusaatteet" yhteen ja jotka puolustelevat kielivirheitään sanomalla, että "nationalisti" tai "isänmaallisuus" ovat "adjektiiveja" [!] eikä niitä siksi kirjoiteta yhteen - näiden ihmisten aatteet ovat kansainvälistä tuonti-, vaellus- ja hylkytavaraa, jolla ei ole minkään valtakunnan tekemistä omasyntyisen isänmaallisuuden kanssa. Jonkun Robert Anson Heinleinin Universumin sotilaat on näille tutumpi kuin Vihtori Kosola, Artturi Leinonen, Yrjö Ruutu tai J.V.Snellman. En todellakaan väitä, että nämä neljä herraa olisivat missään asiallisessa mielessä "samaa porukkaa", sitä vastoin kyllä väitän, että jos "nationalisti piirit" nousisivat oikeasti omalta pohjalta, heidän voisi odottaa lukevan kaikkien neljän kirjoituksia. Uusnatsit ja muut "nationalisti piirit" ovatkin huomattavasti pienempi ongelma kuin yhteiskunnan valtavirtaan sisälle päässeet, asenteiltaan repivän kansallismieliset henkilöt, jotka eivät kuitenkaan ääneen myönnä olevansa nationalisteja.

Toivoisin siis, että suomalaiset tutustuisivat Irlantiin paremmin ja alkaisivat esimerkiksi soveltaa Kiberdin kirjaa Suomen viimeaikaisen kulttuurihistorian analysointiin. Esimerkiksi taistolaisuus näyttäytyisi silloin kaikkine kieroutuneine, älyllisesti epärehellisine ja vastenmielisine piirteineenkin sotien synnyttämän pyssyuskon aiheellisena kritiikkinä, jolla on verrokkinsa Irlannin kaltaisessa maassa: Seán O'Caseyn harjoittama IRA:n ja aseellisen vapaustaistelun kritiikki oli oikeasti juuri niin epäreilua ja yksipuolista kuin taistolaisten harjoittama; mutta myös aiheellista ja oikeutettua; jolloin myös taistolaisuuteen oli syynsä, oikeutetut perusteensa. Höpinä taistolaisuudesta jonain ainutlaatuisen suomalaisena ja häpeällisenä hanba domowana, kuten puolalaiset sanovat, saisi siis loppua, ja olisi myönnettävä, että taistolaisuus ja sotaveteraanien mollaaminen (jos sitä nyt ylipäätään esiintyi - sitä paitsi mollaajat olivat itse sotaveteraanien lapsia, joiden elämään isäkapina kuului yhtä luonnollisesti kuin muidenkin nuorten ihmisten elämään) oli seurausta suomalaisen yhteiskunnan omista kehitystendensseistä ja lainalaisuuksista vähintään yhtä lailla kuin jotain O'Caseyn näytelmien kaltaista olisi joka tapauksessa syntynyt.

Suomi eroaa tietysti Irlannista sikäli, että Irlannissa tasavaltalaisjärjestöt - IRA-henkiset nationalistijärjestöt - ovat aina olleet äänekkäitä julkisia ja avoimia vaikuttajia, jotka ovat esiintyneet omalla nimellään. Paavo Lipponen on viime aikoina esiintynyt äänekkäästi asevelisosialistien "rehabilitoinnin" puolesta, mutta vaikka Kokoomuksen ja oikeistodemarien aseveliallianssi oli aikoinaan tehokas ja tarpeellinenkin tapa rakentaa hyvinvointia ja yhteiskuntarauhaa, siinä oli ärsyttävän paljon maanalaisen salaliiton ja kähminnän makua, eikä joku Seán O'Caseyn tyyppinen taiteilija voinut käydä julkista ja avointa polemiikkia sitä vastaan. Aseveliallianssi aineellistui julkisuuteen vain aika ajoin, esimerkiksi Honka-liiton hahmossa; enimmän aikaa se piti matalaa profiilia. Oli selvää, että sitä vastaan oli syytä kapinoida; mutta vihollisena se oli kuin Henrik Ibsenin Böygen, otetta pakeneva varjo, Star Trek -maailman muodonmuuttaja. Sitä vastaan voitiin kapinoida vasta kun sen vastapooli, Urho Kekkonen, oli noussut valtaistuimelle ja liittoutui älykköjen ja taiteilijoiden kanssa - sen porukan, joka oli aistinut maassa vallinneen jämähtäneisyyden, muttei tiennyt, mistä se johtui. Kekkonen osoitti heille vihollisen - aseveliallianssin. Ja he tietysti innoissaan kävivät siihen kiinni, iskivät usein vyön alle ja ampuivat mielellään itärajan takaisestakin aatearsenaalista lainatuilla henkisillä naganeilla ja kalashnikoveilla - mutta sehän nyt oli joka tapauksessa aatteiden taistelun luonto, josta on turha näin jälkikäteen moralisoida.