Ai, muuten...

...kirjeystävättäreni on hengissä, ja Loistava Polkukin sanoo keskittyvänsä nykyään järjettömien murhien sijasta rationaalisiin (!) ihmisryöstöihin. Oheislukemistoksi tähän Gabriel García Márquezin Uutinen ihmisryöstöstä ja Vargas Llosan Andien mies, jos se on sama kirja kuin juuri lueskelemani Lituma en los Andes.

Latinalainen Amerikka oli minulle espanjanharrastukseeni saakka terra incognita, mutta sen jälkeen kun Irlannin-vuonna sekosin lopultakin opettelemaan espanjan, olen perehtynyt kyseisen maanosan asioihin siinä määrin, että itseänikin hirvittää. Nuorena poikana, kun olin vielä hysteerinen antikommunisti ja samalla ihanteellinen liberaalinen demokraatti, ihailin kovasti Panaman silloista diktaattoria Omar Torrijos Herreraa, josta Uusi Suomi - meillä luettiin mieluummin sitä kuin Hesaria, mutta vain ja ainoastaan siksi, että se oli mukavamman kokoinen ja yhteen niitattu - teki mahdollisesti Graham Greenen vaikutuksesta suurta sankaria, "hyvää diktaattoria". Muistan että ajattelin sankaristani suunnilleen tähän tapaan: jos kerta siellä ei ole demokratian perinteitä, niin eikö kannattaisi ottaa lusikkaa kauniiseen käteen ja yrittää kehittää tätä sotilasdiktaattori-instituutiota parempaan ja kansalle armeliaampaan suuntaan? Todellinen kekkoslainen reaalipoliitikko jo kymmenvuotiaana! Kekkoslaiseen reaalipolitiikkaanhan kuuluu oleellisena osana sen hyväksyminen, että diktatuuri (varsinkin Neuvostoliiton diktatuuri, mutta miksei by extension muutkin diktatuurit) on ikuinen ja väistämätön kuin kuolema ja verot ja että kun demokratiaan siirtyminen on epärealistinen tavoite, täytyy tukea ennen muuta reformistisia ja populistisia diktatuureja (tosin tällä asenteella minusta olisi tullut kova peronismin ymmärtäjä) ja painostaa diktaattoreita reformeihin (mutta kuinka fiksua on odottaa esimerkiksi maareformia maassa, jonka diktaattorin pääasiallinen tukiryhmä ovat nimenomaan suurmaanomistajat ja erilaiset United Fruitit?).