Horst Bienek taas kerran

En nyt tiedä onko Bienek-lisuri suorastaan edistynyt, mutta yhtä kaikki olen ryhtynyt oikeasti paneutumaan siihen: homma ei seiso enää niin pahassa sumassa kuin aiemmin, ja olen jopa alkanut, perverssiä kyllä, ihan aidosti innostua kirjallisuustieteestäkin. Pari viikkoa sitten tuli juteltua G.S.-S:n kanssa Bienekistä, ja hän tunnusti suhtautuneensa kirjailijaan hyvin ennakkoluuloisesti, kunnes minä olin tutkimuksellani avannut hänen silmänsä Bienekin kaunokirjalliselle arvolle.

G.S.-S. on näet jonkin sortin vasemmistoliberaali perusasenteeltaan, vaikkakin hän kyllä todella ruumiillistaa sen Tuomas Nevanlinnan ehdottaman ihanteen, että on mahdollista olla ankara ja peräänantamattoman konservatiivinen jäärä kasvatus- ja koulutusasioissa ja mömmöliberaali marimekko yhteiskunnalliselta kannaltaan - hän on nimittäin luennoitsijana hyvin pelätty jäärätyyppi. Poliittisen suuntautuneisuutensa vuoksi G. ei ollut lukenut riviäkään Bienekiä ennen kuin minä innostin hänet siihen, ja nyt hän on jo sillä kannalla, että Bienekiä on pidettävä suurempana kirjailijana kuin Günter Grassia.

Se puolalainen naisprofessori, joka antoi minulle seminaarissa kirjansa Sleesian puolankielisestä kirjallisesta kulttuurista, piti itse Grassia kirjallisesti tärkeämpänä ja pätevämpänä näistä kahdesta. Onkin totta että Grass on kokeilevampi ja innovatiivisempi, mutta toisaalta on sanottava, että hän on liiaksi kiinni kulloisenkin kirjoittamisajankohdan vasemmistolaisissa muoti-ilmiöissä ja muotimielipiteissä. Hän kirjoittaa liiaksi siitä, mikä kulloinkin on Nevanlinnan marimekkojen muotia Saksassa, tai antaa sen muodin liikaa vaikuttaa tapaansa tulkita menneiden aikojen tapahtumia.

Joltakulta Bölliltä sen vielä hyväksyykin, koska Böllin "vasemmistolaisuus" on protovasemmistolaista esiajattelua, niiden huolten ilmaisemista, joista myöhemmin tuli vasemmiston muotihuolia; esiajattelijoita on aina kiintoisaa lukea, mutta siinä vaiheessa kun esiajattelijoiden ensin ajattelemat ajatukset päätyvät poliittisen kannanoton aineksiksi, niistä tulee aina puuduttavaa oikeaoppisuutta. Böllhän ei kavahtanut ottaa omapäisiä, aikansa vasemmistolaisen oikeaoppisuuden vastaisia kantoja: Solzhenitsyniä puolustamalla ja tämän arveluttavimpiakin lausuntoja ymmärtämällä hän sai aikoinaan Saksan vasemmiston haukut niskaansa.

Grass taas oli aktiivinen ja nimenomaan puolue- tai alakulttuuriuskollinen vasemmistolainen, mikä näkyi hänen kirjojensakin suhtautumisessa Saksan lähihistoriaan, jossa on selvästi ohjelmallista vasemmistolaisuutta. Itse asiassa joskus tuntuu siltä, että noin selvästi ohjelmallinen tendenssikirjallisuus ei yksinkertaisesti olisi mennyt läpi, jollei Grass olisi myös ollut kokeileva kirjailija, jolla oli puhtaasti kirjallisia ansioita, ja nyt alkaa mietityttää, mahtoiko hän omaksua poseeraavan kokeellisen asenteen vain saadakseen tendenssinsä kaupattua korkeakirjallisille lukijoille.

Legitiimi tapa sekin toki on vaikuttaa yhteiskuntaan poliittisesti, eikä siinä mitään moraalisesti väärää sinänsä ole, jos asenteet ovat omia eivätkä sponsorin. Mutta pitää muistaa, että Itä-Saksan virallisen kirjallisuuden lippulaiva Hermann Kant oli kiistatta etevä ja lahjakas kaveri - myös mielenkiintoisen kokeileva kertoja, mistä itse kukin voi varmistua lukemalla hänen oikeasti ansiokkaan ja mukaansatempaavan romaaninsa Der Aufenthalt. Kantin ohjelmallisesti markkinoimat asenteet olivat kuitenkin sponsorin omaisuutta - Der Aufenthaltille tosin luonteenomaista on myös myötätunto puolalaisia kohtaan ja halu hyvittää natsien puolalaisille aiheuttamia kärsimyksiä, ja ehkä juuri tämä aito tunne nostaa kirjan mestariteosten luokkaan - ja suorastaan törkeä oli hänen lausuntonsa - kommt Zeit, vergeht Unrat - Reiner Kunzen muutosta Länsi-Saksaan (joka ei edes varsinaisesti tainnut olla mikään "loikkaus"). (Reiner Kunzen kuolemattomuuden varmistaa tunnetusti jo loistelias pikku kirja nimeltä Die wunderbaren Jahre. Oikeastaan jo kirjan nimi. Peter Handkea - Die Geschichte des Bleistifts? - mukaillakseni: Eigentlich würde der Titel genügen. Aber der Autor hat noch den lächerlichen Ehrgeiz, auch den Rest zu schreiben. Ei siinä mitään, der Rest oli ihan mukava lukea, piti sen, mitä der Titel lupasi. Alkuperäinen Handke-sitaatti muuten alkoi Eigentlich würde das Motto genügen, jollen väärin muista.) On hyvin kyseenalaista, pelastaako Kantin kirjallinen kyky ja lahjakkuus hänen teoksiaan jälkimaailmalle. Vaikka hän osaava ja kekseliäs olisikin, väärän ja pahan asian nimissä laaditut kirjat eivät kestä ajan hammasta.

G. sanoi vieroksuneensa Bienekin CDU-henkisyyttä, mutta oikeastaan Bienek oli aidosti aika epäpoliittinen mies. Ehkä tietty oikeistolaisuus auttoi häntä arvostamaan oikeistolaisina pidettyjen tai sellaisiksi tiedettyjen kirjailijoiden, kuten Ezra Poundin, William Faulknerin ja Jorge Luis Borgesin puhtaasti kirjallisia ansioita politisoituneena aikana, jona pienikin harha-askel vei kirjailijan vasemmistoestablishmentin epäsuosioon. Äsh, anteeksi, tuo oli huono muotoilu. Piti sanomani: Se, että häneen itseensä oli heppoisin perustein isketty oikeistolaisen leima, osoitti hänelle vain, miten epäoikeudenmukainen se leima saattoi olla; hän ymmärsi siis - muita paremmin - että leimattujen joukosta voisi löytyä hyviä ja merkittäviäkin kirjailijoita. Poundin tapauksessa tosin kyse oli suuresta harha-askelesta: muotoa ja muodon viimeisteltyisyyttä painottavine taidekäsityksineen hän oli taipuvainen näkemään huolimattomuutta, amatöörimäisyyttä, tuhertelua ja rappiota kaikkialla, ja rappiotaidetta vastustava fasismi löysi hänestä varsin pian liittolaisen - Pound oli natsien yhteistoimintamies ja päätyi sodan jälkeen vankimielisairaalaan. Faulkner taas kannatti rotusortoa sillä tavalla kuin konservatiivinen juntti kannattaa niitä asioita, jotka on tottunut hyväksymään itsestäänselvyyksinä.

Mitä sitten Borgesiin tulee, hänen syntinsä oli se, että hän otti kantaa Videlan-Violan-Galtierin juntan puolesta, sen saman porukan, joka kävi 1970-luvulla guerra suciaa, likaista sotaa, kaikkia vasemmistosissien tukijoiksi luulemiaan vastaan. Hän tuskin kuitenkaan oli missään asiallisessa mielessä äärioikeistolainen. Nythän on niin, että juntat ja sotilasvallankaappaajat eivät Latinalaisessa Amerikassakaan mitenkään väistämättä olleet fasistisia tappajistoja. Silloin kun Argentiinan juntta kaappasi vallan, maanosassa oli jo tuoretta kokemusta Juan Velasco Alvaradon sosiaalireformistisesti menetelleestä juntasta Perussa - noissa oloissa oli legitiimiä ajatella, että "juntta panee maan asiat kondikseen", kun poliittinen järjestelmä oli levinnyt käsiin. Täytyy muistaa sekin, että Borges pelkäsi nimenomaan peronismia, jota hän tuntuu pitäneen fasismiin ja natsismiin verrattavana ideologiana, vieläpä melko hyvällä syyllä. Peronismin aatteellisesta veljeydestä natseihin kertoo, että kun Isser Harelin iskujoukko 1960-luvun alussa kaappasi Adolf Eichmannin Argentiinassa, Eichmannin perheen avuksi "pahoja juutalaisia ihmisryöstäjiä" jäljittämään tarjoutui nimenomaan peronistinen nuorisoprikaati; muistelen, että virallinen Argentiinan valtio ei ollut edes kovin halukas häiritsemään Harelin komennuskunnan toimia. (Jutun yksityiskohdat voitte lukea Harelin kirjasta Kaappaus Garibaldinkadulla, jos kiinnostaa. Sen verran kuitenkin todettakoon tässä, että Harelin joukko ei tosiaankaan kohdannut mitään jännityskirjojen kuvailemaa natsipakolaisten maanalaista armeijaa à la "Odessan miehet", vaan heti kun sana levisi Buenos Airesissa piileskelevien entisten natsien keskuuteen, että israelilainen kommandojoukko oli ottanut kiinni Eichmannin, nämä surkimukset ja nynnyt pötkivät karkuun paska jäykkänä - Eichmannin perhe inisikin jälkeen päin, että Adolf-isän ystäviltä ei ollut herunut heille minkäänlaista tukea. Oikeastaan israelilaiset tuhlasivat ruutia variksiin tuomitessaan mokoman rääpäleen kuolemaan. Olivat koko sakki saaneet jo rangaistuksensa: Jumalan selän takana piileskeleviä vanhenevia mitättömiä äijän käppyröitä odottamassa kauhusta kankeina, että heidät haetaan tilille rikoksistaan, ja jokainen tietää että kaveri varmasti jätetään.) Borgesin suhde natsismiin lienee määritelty kyllin tyhjentävästi hänen suomennetussakin novellissaan Saksalainen sielunmessu (espanjalaisen alkutekstin nimi on saksaa: Deutsches Requiem), ja hänen asenteensa juutalaisuuteen taas - ei ainoastaan yhdessä Borgesin parhaista, vaan Þórarinn Eldjárnin Tilburya lukuunottamatta ehkä maailman parhaassa - novellissa Salainen ihme/El milagro secreto.

Saksalaisen sielunmessun kertojaminä on saksalainen natsi Otto Dietrich zur Linde, joka odottaa kuolemantuomiotaan. Natsi on ernstjüngeriläisittäin Nietzschensä lukenut intellektuelli sotilaallisen miehekkyyden palvoja, jota ei kavahduta sen enempää oma kuolemantuomio kuin tietoisuus Saksan häviöstä. Hän on kova upseeri ja ateisti, joka näkee natsismin tavoitteiden toteutuneen Saksan häviöstä huolimatta. Natsien historiallinen tehtävä, sanoo Otto Dietrich zur Linde, oli luoda maailma, jossa heikkojen ja epämiehekkäiden nynnyjen suojakseen pystyttämät lait eivät enää pysäyttäisi vahvojen ja miehekkäiden ylvästä voittokulkua. (Sisäpiirivitsinä saanen tässä siteerata ystäväni Ivan Hlinkan runoa Ukon laki: Ukon ystäviä eivät sido pahojen pahat lait. Hihhii.) Tähän suureen maaliin pääsemisestä oli joka tapauksessa määrä maksaa kova hinta, sanoo zur Linde; ja nyt tiedämme, että Saksa oli osa hintaa. Mutta mitä Saksaa suremaan, sillä tämä natsismin henki on jo kyllästänyt sodan voittajavaltiot, toteaa zur Linde; ja ne natsisoituvat kyllä sisältäpäin havaittuaan, ettei maailmassa ole miehisen väkivallan voittanutta. (Tässä kohdassa on hyvä todeta, että Orwell kirjoitti jo aiemmin esseissään samantapaisia. Häntä huolestutti Kiplingin kaltaisten viattomien konservatiivien katoaminen, sellaisten, jotka tosissaan uskoivat imperialismin merkitsevän lain tuomista siirtomaihin ja nyrpistivät nenäänsä saksalaisille voimapoliitikoille, noille lesser breeds without the Law. Myös Orwell näki, että natsismin vastustajatkin olivat saaneet tartunnan natsismin ehdottomasta uskosta voimapolitiikkaan ja piti sitä pelottavana ajatuksena demokratian ja liberaalin perinteen tulevaisuuden kannalta.)

Ennen kuin panen pisteen tälle digressiolle, minun on pakko todeta, että Borges ja Orwell olivat väärässä. Otto Dietrich zur Linden kaltaisista miehistä ei tullut kaikkein fanaattisimpia natseja, vaan he liittyivät sankoin joukoin Stauffenbergin salaliittoon. Fanaattiset natsit olivat - kuten Hannah Arendt tiesi - banaaleja surkimuksia, luusereita, mitättömiä paskiaisia ja runkkareita. Borges perustaa zur Linden hahmon siihen harhaluuloon, että natsiksi saattoi tulla oikeasti älyllisen ideologisen pohdiskelun kautta, että natsi on paholaismaisen nerokas intellektuelli (kuten Orwellin kaksinaamainen salaisen palvelun agentti O'Brien). On aivan mahdollista, että peronistiksi saattoi päätyä intellektuaalisen pohdinnan kautta, että peronisteilla oli riveissään Otto Dietrich zur Linden tyyppisiä älykköjä. Mutta natsit olivat vain surkea häviäjäsakki, jalkapallohuligaanit valtaistuimella, die Narren auf dem Thron. (Itse asiassa Tony Halme on oikeasti hyvin samantyyppinen poliitikko kuin natsit. Tämä ei ole solvaus eikä yritys mollata Halmeen kannattajia, vaan asiallinen toteamus.) Sankaruusihanteilla ruokitut, älyllistä ja maailmankatsomuksellista pohdintaa harjoittaneet preussilaiset upseerit päätyivät Stauffenbergin salaliiton riveihin, ja heidät hirtettiin lihakoukkuihin.

(Borges syyllistyi siihen erityisesti anglosaksisella taholla tavalliseen harhaluuloon, että natsismi oli osa samaa perinnettä kuin preussilaiset upseeri-ihanteet. Näinhän ei ollut oikeasti; mutta tämä harhaluulo häiritsi pahasti mm. brittien yhteistoimintaa Stauffenbergin salaliiton kanssa, britit kun käsittivät upseerisalaliiton edustavan vain hitlerismiä ilman Hitleriä.)

Jos Borges siis lankesi kannattamaan Argentiinan junttaa (hän muuten oli Perónin aikana tainnut käydä maanpaossakin, jollen väärin muista) niin hänellä oli siihen melko ymmärrettävät syyt: hän laskelmoi realistisesti, että juntta olisi verraten hyvä vaihtoehto kaikista tarjolla olevista, ja laski väärin, eikä siinä muuta.

Mitä sitten tulee Bienekin oikeistolaisuuteen, olen itse löytänyt sille tasan yhden asiaperusteen: antologiassa Deutschland, Deutschland joskus 80-luvun alussa julkaistussa runossa Baracke Deutschland Bienek viittaa vankileirikokemuksiinsa - hän tosiaan toimi joitakin vuosia sodan jälkeen nimenomaan nuorena itäsaksalaisena intellektuellina, ja Stalinin ajan lopussa, jolloin Neuvostoliiton ja alusmaiden jurisdiktiot eivät olleet vielä aivan täydellisesti erillään, hänet tuomittiin vakoilusta epäilemiseen johtavista suhteista varttivuosisadaksi Vorkutaan (hän oli moikkaillut vähän liian usein kavereitaan Länsi-Berliinissä - muuria ei vielä tuolloin ollut, se pystytettiin vasta vuosikymmen myöhemmin), joskin hän vapautui sieltä vähän ennen 50-luvun loppua ja pääsi muuttamaan länteen - siis: siinä runossa Bienek viittaa vankileirikokemuksiinsa sanoilla unendlicher Archipel Gulag [...] da hat - vergesst es nicht! - der ganze Westen Platz. Tällainen idällä pelottelu oli tietenkin jonkun mielestä oikeistopropagandaa. Kun nuorena "vaihtoehtoilijana" itse luin nuo rivit, muistan että se tuntui epämukavalta ryssänvihan lietsonnalta, mutta koska se kumpusi aidosta elämänkokemuksesta, hyväksyin sen. YYA-Suomessa kasvaneena suhtauduin ylipäätään melko vieroksuvasti ryssänvihaan, sitä paitsi olin huomannut omasta elinympäristöstäni, että ryssänviha ei Suomessa loppujen lopuksi ollut erityinen merkki rohkeudesta tai omaperäisyydestä. Puolassa tietenkin opin asennoitumaan puolalaisten ryssänvihaan eri tavalla, vaikka olin - ja olen edelleenkin - sitä mieltä, että venäjän kielen opetuksen sabotoiminen ei ollut kovin produktiivinen eikä fiksu tapa protestoida. (Marxismi-leninismin tunneilla laiskotteleminen oli tietysti ihan eri asia, koska poliittisesta aivopesusta kieltäytyminen on kvalitatiivisesti eri juttu kuin poliittisesta kannasta riippumatta sovellettavissa olevien taitojen - myös venäjän taidon - jättäminen hankkimatta vaikka tilaisuus on.) Suomalaisten ryssänvihahan oli ja on tavallisesti aivopestyjen kakaroiden vanhemmiltaan itsestäänselvyytenä omaksuma asenne, eikä kumpua todellisesta kouriintuntuvasta elämänkokemuksesta, kuten rintamamiesten venäläisvastaiset tunteet (ja itse asiassa vielä nytkin, kun sotaveteraanit hupenevat viimeisessä iltahuudossaan varsin nopeasti, on varsin helppo löytää sellaisia veteraaneja, jotka suhtautuvat venäläisiin vastustajiinsa jonkinlaisella kollegiaalisella myötätunnolla - ryssänvihaa ylläpitävät yhteiskunnassa aivan toiset tahot ja ikäryhmät kuin sotaveteraanit). Ajattelemattomasti ja itsestäänselvästi omaksuttu rasismi, viha ja epäluulo ei ole omiaan herättämään ymmärtämystä. Oikeasti sorrettujen ja kärsineiden ihmisten katkeruus sitäkin enemmän.