Noopeleita kehiin

Hyvä ystäväni Ivan Hlinka on viime ajat keskittynyt kirjoittamaan runoja Nobel-kirjailijoista, joihin hän on perehtynyt paremmin kuin useimmat muut: nuorena poikana hän päätti hankkia itselleen monipuolisen kirjallisen sivistyksen, ja mikäpä olisi parempi tapa tehdä niin kuin lukea kaikkien Nobel-kirjailijoiden suomennettu tuotanto? Onhan siellä joukossa paljon sellaisiakin, jotka ovat palkintonsa ansainneet, kuten vaikkapa Gabriel García Márquez (1982) ja tietysti Czeslaw Milosz (1980) - no, minulle ainakin Miloszin teokset antoivat kimmokkeen opiskella puolaa, koska halusin lukea Rodzinna Europan (ruotsinnettu nimellä Mitt Europa, mutta eipä tietenkään suomennettu) alkukielellä. Se oli nuoruuteni suuri elämys, kun luin sen 17-vuotiaana ruotsiksi: aiemmin Itä-Eurooppa oli minullekin merkinnyt epämääräistä harmaata melkeinryssien asuttamaa vyöhykettä, mutta Miloszin avulla pääsin selville siitä, että siellä asui erilaisia kansoja, että siellä oli kiinnostavia kulttuureita, kieliä ja maailmoja. Vaikka 1980-luvun alun rauhanliike, johon osallistuin, suhtautui hyvinkin kriittisesti myös Neuvostoliittoon, olin varhaisteininä hyvin kielteinen esimerkiksi mahdollisia balttien itsenäistymispyrkimyksiä kohtaan, koska katsoin, että nationalismi oli nykyaikana (1980-luvulla) epäoleellista hömpötystä, kun oli olemassa tärkeämpiäkin asioita. Neuvostoliiton ongelmiin näin ratkaisuna ennen muuta Hrushtshovin aikana alkaneen suojasään palauttamisen ja maan vähittäisen demokratisoitumisen. Pienten kansojen itsenäisyys ei tuolloin ollut minulle mikään kovin oleellinen itseisarvo (eivät ehkä edes niiden kielet, koska tuohon aikaan olin kiinnostunut kemiasta ja luonnontieteistä yleensäkin ja näin jo itseni tulevana kemian professorina; kirjallinen makuni oli kaikkiruokainen, mutta aika triviaali, luin ennen muuta viihdettä ja jännäreitä, toki myös nuorisokirjoja ja sitä paljon puhuttua hyvää kirjallisuutta, oikeastaan kaikkea mitä isovanhempien hyllyssä oli, myös ns. valkosuomalaista vapaussotakirjallisuutta), ja koska baltit olivat tuohon aikaan se leimakirves, jolla oikeistolaiset hölmöt (esimerkiksi lukion kesken jättänyt urheilusankari Harri) tekivät minusta kommunistia (ikään kuin koulussa ei olisi ollut myös oikeita taistolaisten lapsia - minähän katsoin edustavani ennen muuta isovanhempieni sivistysliberalismia ja pidin pasifistisia näkemyksiäni hyvin epäpoliittisina, tulevan tiedemiehen älyllisinä, objektiivisina johtopäätöksinä maailman menosta), tunsin tiettyä katkeruutta balttejakin kohtaan siitä hyvästä. (Itse asiassa Suomeen oli 80-luvulla änkeämässä Baltic Star -niminen amerikkalaistuneiden balttipakolaisten propagandalaiva, joka tietysti käännytettiin täältä niiden tavallisten yleisten syiden nojalla, ja vaikka jollain tasolla olin pahoillani balttien puolesta, heitä vastaanottamassa ollut väki - Perustuslaillisen Kansanpuolueen edustajia, puolueen, joka sittemmin rehellisyyden puuskassa otti nimekseen Perustuslaillinen Oikeistopuolue - oli suurin piirtein vihoviimeinen porukka Suomessa, jonka kanssa teki mieli olla samalla puolella, ottaen huomioon heikäläisten asenteet esim. luonnonsuojeluun ja siviilipalvelusmiehiin; niinpä olin oikeastaan tyytyväinen siihen, että perustuslailliset saivat näpäyksen. Mitätön rääpälepuoluehan ne ovat olleet aina, mutta tyypilliseen hössöttäjävasemmistolaiseen tapaan katsoin asiakseni hermostua sellaisista pienten oikeistolaisklikkien touhuista, joiden koin uhkaavan osaani ja onneani. Sikäli se oli perusteltua, että murrosikäisistä aina varsin suuri joukko on hulluja natseja, jolloin neljätoistavuotiaan näkökulmasta tuntuu varsin realistiselta uskoa, että fasistinen vallankaappaus alkaa heti kun hänen koulukaverinsa tulevat täysi-ikäisiksi.)

Puolan-matkani laajensivat tietysti maailmankuvaani varsin oleellisesti näiltä osin. Itse asiassa lähdin siitä, että kaikki puolalaiset varmaankin ovat pölhöoikeistolaisia, jotka minun, suuren suomalaisen intellektuellin, tulisi sivistää oikeiksi läntisiksi demokraateiksi. Tämä oli tietenkin hölynpölyä, todellisuudessa he olivat suurelta osin sivistynyttä ja poiittisilta katsomuksiltaan tavattoman kirjavaa väkeä. Oli toki hölmöjä antisemiittejä - nyt kun katselee kaikenlaisten pikkunatsien hillumista netissä, on varmaan vaikeaa uskoa, että reilu vuosikymmen sitten juutalaisvastaisuus oli kummallinen kuriositeetti, jota piti lähteä Puolaan asti näkemään - mutta oli myös eräänlaisessa protovasemmistolaisessa tilassa olevia ihmisiä, ja niin antiklerikalismilla kuin aseistakieltäytymisellä oli kannattajansa. (Valitettavasti Puolan nyttempi poliittinen elämä ei juurikaan ole onnistunut kuvastamaan tätä aitoa pluralismia: maan poliittista kenttää hallitsevat teknokraattisen otteen omaksuneet entiset kommunistit, joita ihmiset äänestävät siksi, että he ovat tasan ainoa vakavasti otettava vastavoima Stefan Niesiolowskin - elääköhän hän vielä? - kaltaisille uskonnollisesti höyrähtäneille äärikonservatiiveille.)

Puolalaisista nobelistikirjailijoista tunnetuin oli ennen Miloszia Quo vadis -romaanin kirjoittanut Henryk Sienkiewicz - kuten Hlinkakin minulle juuri totesi, tämä Rooman kristittyjä Neron aikaan kuvaava kirja on itse asiassa aika läpinäkyvä allegoria tsaarin Venäjästä. Kirjasta huomaa selvästi, että sen on laatinut mies, joka on elänyt itsevaltaisen sorron alla ja hankkinut omakohtaista kokemusta niin salaliitoista kuin salapoliiseistakin. Tämän takia se palkintokin varmasti tuli. Tietysti Sienkiewicz on myös tavattoman pätevä käyttämään viihdekirjailijoiden tekniikoita: kirjaan kuuluu tietysti välttämätön rakkausjuoni, jonka päähenkilöiksi S. on valinnut nuoren roomalaisen aatelismiehen Vinitiuksen ja jostain nykyisen Puolan tienoilta leijonille ruokittavaksi kaapatun orjatyttö Lygian; mutta lisäksi on oleellista, että S. pystyy hyödyntämään yleiseurooppalaista kristillistä kuvastoa (kaikkihan siihen aikaan tiesivät kristittyjen vainot Neron keisarikaudella); ja lopuksi on mainittava, että kirja ei ole ollenkaan vailla tiettyä vihjailevaa pornahtelua kuvaillessaan Neron syntisiä huvituksia. Kyllä näillä eväillä menestyskirjailijaksi noustaan. Jos joku jaksaa lukea sen tiiliskiven, kannattaa pitää silmällä salaliitonpunomiskohtauksia ja muistaa, että ne kirjoitti mies, joka eli Venäjän miehittämässä Puolassa tsaarin aikana, missä käytännöllisesti katsoen kaikki puolankielinen kulttuuritoiminta joko oli tai oli miesmuistin ajalla ollut käytännössä laitonta salaliittolaishommaa. (Siitä tulikin mieleeni: jonkun pitäisi joskus kääntää suomeksi Bibula, Józef Pilsudskin muistelmakirja nuoruudestaan kielletyn vallankumouskirjallisuuden levittäjänä.)

Toisaalta on nobelisteja, joiden kohdalla on aiheellisesti syytä kysyä, millä lihaksilla nämä tällaiset sen palkintonsa ovat saaneet. Erno Paasilinna kysyi joskus piruillen tietokilpailukysymyksen, mitä yhteistä on sellaisilla henkilöillä kuin S. Prudhomme, J. Echegaray, G. Deledda, V. Aleixandre ja M. Maeterlinck. Vastaus on, että kaikki ovat saaneet Nobelin kirjallisuuspalkinnon - Aleixandre vieläpä melko äskettäin, 1970-luvulla. Eräiden nobelistien kohdalla Nobel on lisännyt kiinnostusta heidän työhönsä - Jaroslav Seifert oli oikeasti hyvä runoilija, mutta sai palkinnon vasta kuolinvuoteellaan. Vuosi oli näköjään 1984, jolloin Tsekkoslovakia riutui julman ryssän ja julmemman kotimaisen kommarin ikeessä. (Tsekkoslovakia oli Prahan kevään kaaduttua yksi Itä-Euroopan keskitysleirin viheliäisimpiä parakkeja. Itse asiassa sekä tsekit että slovakit, joiden molempien kieliä ymmärrän huonommin kuin tanskaa mutta paremmin kuin hollantia - slovakkia olen joskus koettanut opetella ihan vakavissanikin - havainnollistavat minulle elävästi sitä, miten hyvin ankaran poliittisen sorron uhrit voivat meidän hyvinvoivassa lännessä eläneiden näkökulmasta tuntua ihmisinä epämiellyttäviltä. 90-luvun alussa puolankurssilla tapaamani tsekit olivat järjestään hysteerisiä juppioikeistolaisia, ja oli vaikea välttyä mielikuvalta, että he olivat sellaisia, koska juppioikeistolaisuus oli se aate, jolle heidän mielestään länsi rakentui samassa mielessä kuin vanha itä oli rakentunut kommunismille. He eivät tietenkään myöskään pystyneet mieltämään lännen sosialistisia puolueita ja aatteita osana sitä moninaisuutta, josta heidän kaipaamansa länsimainen demokratia syntyy, heillä ei ollut moisille ilmiöille mitään muuta selitystä kuin se, että Neuvostoliitto oli turmellut propagandallaan lännen ja käännyttänyt osan sen ihmisistä oikealta kapitalistiselta tieltä, mutta nyt he - tsekit - aikoivat pelastaa lännen itseltään ja tuoda sinne laimentamattoman, aidon kapitalismin. Puolalaisten mielipidekirjossa oli paljon epämiellyttäviä piirteitä, mutta yleisesti ottaen puolalaiset olivat sympaattisesti purnaavaa minkä tahansa länsieurooppalaisen maan alempaa keskiluokkaa. Se tuntui kodikkaalta.) Seifertin muistelmat - All världens skönhet on ruotsinnoksen nimi - on oikein herttaista lyyrikon proosaa, suuri osa runoista taas on vanhuuttaan surevan ukon valituksia, jotka tietysti tuntuivat läheisiltä ATMyydessään riutuvalle nuorelle miehelle.