Tätejä

Aino-täti, joka oli, kauheaa anglisismia käyttääkseni, nuoruuteni lapsuusvuosien formatiivisimpia influensseja...uhh!...jaksaa edelleen mietityttää minua. Niinpä päätin omistaa tämän merkinnän erilaisille tädeille ja tätimäisyydelle. Tätimäisin netistä yhyttämäni hahmo muuten on kaksikymppinen pikkulikka, joka on kunnostautunut mm. seksielämänsä yksityiskohtien esittelyssä uutisryhmäpuolella murrosikäisenä tyttönä sekä uhkaillut minua poliisilla yritettyään ensin sotkea minut joihinkin käsittämättömiin vendettoihinsa jonkun ystävättärensä kanssa - tästä hyvästä kyseinen tädinalku on päässytkin ikuiselle paskanheittolistalleni aivan kärkisijoille, sillä - todettakoon se tässä vielä kertaalleen - nuori nainen, joka syystä tai toisesta omatoimisesti ottaa minuun yhteyttä ja sen jälkeen uhkailee minua poliisilla sotkettuaan itse välinsä minuun, pääsee blogiini haukuttavaksi ja hänen nimensä ja sähköpostiosoitteensa asetetaan julkiseen häpeäpaaluun. (Mitään en odota niin kärsimättömänä kuin seuraavaa tilaisuutta tehdä niin. Se tuottaisi minulle itse asiassa suurta iloa ja riemua.) Asianomaisen neidon - jos nyt etovan lihavaa ja mahdollisesti vielä tavalla tai toisella päihdeongelmaista (kaikki nuoret mimmit vetävät nykyään viinaa kuin sienet, tupakasta ja kannabiksesta nyt puhumattakaan) naisenjolperoa voi miksikään neidoksi kutsua - kirjoitustyyli on teennäinen ja harlekiinimainen, se ei kerro suurista tunteista, vaan suurten tunteiden teatraalisesta simuloinnista: niin sanavarasto kuin fraseologiakin on lainattu jostain muualta, eli kuten paremmalla kotimaisella sanotaan, ne ovat olleet säkissä ennen kuin pääsivät pussiin. Jotenkin mielessä ei voi olla käymättä, että kovin tietoisena niin ulkonäkönsä kuin koko poseerauksensa tätimäisyydestä hänellä oli tarve esitellä seksuaalisia hurjasteluitaan ihan vain siksi, että kukaan ei huomaisi, miten tätimäinen hän on. Valitettavasti seksuaalinen vapautuminen ei ole merkinnyt, että tätimäisyys olisi poistunut maailmasta. Entisten aikojen tätiyteen kuului oleellisena osana epäseksuaalisuus. Nykyään tädit ja tätimäiset naiseliöt voivat hankkia seksuaalielämän - tunnetustihan, kuten ystävämme Ihmissuhde-Henry on ansiokkaasti osoittanut, miehet ovat seksuaalisesti nykyään niin ahtaalla, että sairaalloisesti ylipainoiset ja älynsä puolesta lehmämäiset tantatkin voivat vaivatta esiintyä kohtalokkaina naisina - mutta se ei tippaakaan vähennä heidän tätimäisyyttään.

Kielenhuolto muistuttaa, että tarjolla on sellaisia uusia sanoja tädille kuin tätile, jonka etymologian olen joskus selvittänytkin, ja tantara. Tantaran olen oppinut eräästä sarjakuvasta, jonka piirtäjän nimi ei nyt muistu mieleeni, mutta sama kaveri on piirtanyt myös Kramppeja ja nyrjähdyksiä jossain vaiheessa sen historiaa, tai sitten tyyli vain on samanlainen. Sarjakuvan päähenkilö on pikkupoika, joka eräänä päivänä oikaisee päiväkodin kautta ilmeisesti koulumatkallaan - joka tapauksessa hän ei itse ole asianomaisen päiväkodin hoidokki. Päiväkodin määrätietoinen tantara - häntä ei koko aikana kutsuta muulla nimellä kuin tantara - luulee poikaa omaksi hoidokikseen ja kaappaa hänet väkisin mukaan päiväkotileikkeihin, ja kun häntä ei kukaan tule päivän lopussa hakemaan, tantara mitä luonnollisimpana asiana adoptoi hänet omaksi lapsekseen.

Tuo sarjakuva ei häivy mielestäni, sillä se kiteyttää selkeästi erään sellaisen paljon parjatulle 70-luvulle ominaisen piirteen, jota itsekin aika lailla karsastan näin jälkikäteen ja joka varmasti on syynä suureen osaan sitä sinänsä vähämielistä ja tyhjänpäiväistä demarivastaista äärioikeistolaisuutta, jota esimerkiksi nyyssiryhmät ovat tulvillaan: tätien totalitarismi. 70-lukulaisuutta pahimmillaan on nimenomaan hyväätarkoittava tantara, joka täysin itsetarkoituksellisesti, suorastaan refleksinomaisesti sekaantuu ihmisten elämään kun se kynnenmustuaisenkaan verran poikkeaa normista. (Sekaantuu nimenomaan kunnon ihmisten elämään - yhteiskunnan ulkopuolelle jo ajautuneiden spurgujen sosiaalihuollosta huolehtivat huomattavasti karskimmat, parkkiintuneemmat ja vähemmän tantaramaiset sosiaali-ihmiset.) Moneen otteeseen minäkin jouduin Varkaudessa taistelemaan eriasteisten tantaroiden kanssa pikkupoikana, kun en sopinut valmiisiin kaavoihin. Kaikilla kuului olla työssä käyvät vanhemmat ja - miten ällöttävää - mummola maalla. Saan ihottumaa tuosta kaameasta sanasta mummola vielä nytkin. Minä asuin itse omassa mummolassani ja kävin sieltä käsin koulua, enkä kutsunut mummoani mummoksi, vaan Mammuliksi. Tietenkään kukaan koulussa ei saanut tietää, millä tavalla oikeasti kutsuin isovanhempiani, koska minua kiusattiin jo muutenkin kirjakielestäni, joka poikkesi niin paljon paskahoususavolaisesta normista; Pappuli ja Mammuli jäivät intiimeiksi kotisanoiksi, joita minun on vielä nytkin vaikea uskoa maailman tietoon; on suoranainen ponnistus painaa blogikäyttöliittymän tallennusnappia. - No niin, vieläkin minua jossain määrin suututtaa, että 70-luvun tantarat eivät todellakaan missään määrin toimineet tukenani eivätkä turvanani kaiken maailman Karvisen Suittoja ja Koposen Pepejä vastaan, jotka nyrkin ja kasvoihin syljetyn rään voimin koettivat ohjata minut oikealle tielle terveesti tupakoivien ja nyrkkiä heiluttavien poikien seuraan (mitenkäs ystäväni Ivan Hlinka taas runossaan Ukon laki sen sanoikaan: joka ei noudata Ukon sääntöjä, hänet tulee paimensauvoin ohjata oikealle puistokäytävälle), vaan tantarat ja Pepet olivat pohjimmiltaan osa samaa suvaitsematonta ja nöyryyttävää, normittavaa ja alistavaa Systeemiä - kuten punkkarien mielipidelehdissä tavattiin asia ilmaista. Pepet olivat sen armeija, tantarat sen siviilipuolen virkailijoita. Mutta molemmat olivat samalla puolella, kukaan ei ollut minun puolellani. (Jollen minä puolestani, kuka minun puolestani? Jollei näin, niin miten sitten, ja jos ei nyt, niin milloin?)

Jantusen Markku epäili taannoisessa merkinnässään, että vanhat taistolaisradikaalit intoilevat väkivaltarikollisten ja tasapainottomien huligaanien ihmisoikeuksista niin paljon, koska haaveilevat stalinilaistyyppisestä diktatuurista, jossa paatuneet ammattirikolliset ja luonnevikaiset roistot nimitetään poliiseiksi, vanginvartijoiksi ja teloitusryhmiin (Lenin: Palkatkaa häikäilemättömimmät miehet), ja vanhat taistolaiset johtavat koko touhua. Markun merkinnässä oli hieman vainoharhan makua, mutta myönnän auliisti, että juuri sellaisen vainoharhan, jota 1970-luvun jäljiltä on vaikeaa olla ottamatta ainakin jossain mielessä vakavasti. Merkittävä osa 70-lukulaisesta holhouksesta ja interventionismista tuntui tapahtuvan nimenomaan rikollisten, juoppojen ym. epäilyttävien ainesten hyväksi, jolloin esim. meidän perheemme - isänmaan sivistyksen talonpoikaislähtöiset rakentajat - tuli jyrätyksi ja jätetyksi jälkeen. Toisinaan tuntuukin vahvasti siltä, että suomalainen arkikulttuuri myös ns. sivistyneen ns. keskiluokan keskuudessa on varsinkin päihteiden käytön osalta nykyään selvästi lähimpänä juuri sen sosiaalisin insinööritoimin kuralätäköstä nostetun puolirikollisen alaluokan elämäntapaa - tietenkin lähempänä sitä kuin meidän talonpoikaisen sivistyneistön elämäntapaa, mutta myös oleellisesti lähempänä sitä kuin perinteistä työväenkulttuuria. Perinteisessä työväenkulttuurissakin raittiustyöllä - joka varsin usein lähti vasemmistolaisista innoitteista, viina näet nähtiin kansan oopiumina, jolla kauhea kapitalisti myrkyttää rehdin työmiehen - oli oma sijansa; sitä vastoin nykyisen nuoren keskiluokan öykkäriasenne, jossa kaikki "tiukkapipot" leimataan erotuksetta uskonnollisten sirpaleryhmien edustajiksi, on peräisin nimenomaan alaluokalta, puolirikolliselta ryysyköyhälistöltä. Keskiluokkaistumisen sijasta onkin syytä nähdä luokkaerojen katoaminen pikemminkin rääsyproletarisoitumisena - George Orwellia vapaasti lainatakseni: levelling down, not levelling up. Itse asiassa myönteisessä ja rakentavimmassa mielessä keskiluokkaiset tuntemani ihmiset ovat olleet joko suomenruotsalaisia tai sitten opistotasoisen koulutuksen saaneita. Öykkärifasuunat ja rääsyproletarisoituminen leviävät nimenomaan suomenkielisistä yliopistoista. Tässä suhteessa olen itse asiassa jopa valmis allekirjoittamaan suuren osan kaikesta siitä, mitä joku Kokkarisen Ilkka on sanonut humanisteista. Toisaalta en usko, että tekulla tai mat-luonnontieteellisellä asiat ovat oleellisesti paremmin.