Filologisia muistelmia

Tämän merkinnän ensimmäisen version kirjoitin sivulle panuhog.qlogger.com. jolle harkitsen lähiaikoina siirtyväni. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tehnyt mitään lopullista päätöstä, joten älkää vielä päivittäkö yhtään mitään. Sanottakoon, etten pidä qloggeria tähänastisten kokemusteni mukaan mitenkään oleellisesti Bloggeria parempana. Postauksien hukkaantuminen on mielestäni siellä yhtä suuri jollei suurempi ongelma kuin Bloggerissa.

Näyttää siltä, että minunkin on liityttävä qloggaajiin, sillä Blogger on tänään epätavallisen pahasti alhaalla: sekä uusien merkintöjen kirjoittaminen että itse blogin lukeminen on mahdotonta. Käyttöliittymä vaikuttaa TODELLA sotkuiselta, mutta ehkä siihen kuitenkin tottuu. Joka tapauksessa olin päättänyt tänään kirjoittaa perheslangista, ja siinä päätöksessä pysyn.

Ainoa perheslangin edes maininnut saksalainen kirjailija, joka tuli mieleeni ryhtyessäni kirjoittamaan graduani Horst Bienekistä, oli se DDR-läinen täti, joka on kirjoittanut romaanit Nachdenken über Christa T. ja Der geteilte Himmel. Mikäs hänen nimensä taas olikaan...niin joo, Christa Wolf. En ole yllättävää kyllä lukenut Nachdenken über Christa T.tä loppuun (se on suomennettu jollain tyypillisen lattealla nimellä, muistaakseni Erään naisen elämä - vetää vertoja muinaisen Jalava-kustannusyhtiön muinaiselle tavalle vääntää kaikki Corto Maltese -albumien nimet muotoon Corto Maltese Etelämerellä, Corto Maltese Venetsiassa, Corto Maltese Irlannissa tai Corto Maltese Takahikiällä - oletan, että moisesta tavasta päästiin myöhemmissä painoksissa eroon), ja tuo toinen, joka sentään on aika tavanomainen Berliinin muurin ylittävä rakkaustarina, on jäänyt minulta kokonaan lukematta, vaikka kaikella kohtuudella olisi luullut minun jossain romanttisen murrosiän kohdassa tutustuneen moiseen, esimerkiksi kirjeenvaihtokaverini Bettina Kuhnken avulla. Vaikka Bettina luki paljon vähemmän ja triviaalimpaa tavaraa kuin nöyrin palvelijanne, veikkaan, että hän saattoi hyvinkin olla perillä Der geteilte Himmelistä (suomeksi käännetty nimellä "Jaettu taivas", kuinkapa muutenkaan), joka mielestäni on Saksassa ainakin yhteen aikaan ollut verraten korkeakirjallisesta rodowódistaan huolimatta ollut yleisesti ottaen melko populääri ja kansankin lukema kirja.

En ole tainnut lukea Christa Wolfilta kokonaisuudessaan kannesta kanteen mitään muuta kirjaa kuin paksun ja hieman puisevan lapsuudenmuistelman nimeltä Kindheitsmuster, jota ei ole suomennettu - ruotsinnettu toki, ja arvatenkin nimellä Barndomsmönster. Mutta juuri tässä romaanissa Wolf mainitsee keränneensä kirjaa varten Redewendungen im Familienjargon, jotka eivät sitten kuitenkaan koskaan päässeet kirjan kansien väliin. - Kindheitsmuster on yksi niitä itsereflektiivisiä romaaneja, jotka kertovat omasta kirjoittamisprosessistaan: se on romaani siitä, kuinka Christa Wolf ja hänen perheensä matkustavat Wolfin kotikaupunkiin Landsberg an der Wartheen, nykyiseen Gorzów Wielkopolskiin, keräämään materiaalia romaaniin, jonka Wolf aikoo kirjoittaa lapsuudestaan tässä kaupungissa. Ajankohta on tietenkin 1970-luku. Lapsuus sitä vastoin sijoittuu arvatenkin 1930-1940-luvuille ja loppuu sitten säädetyssä järjestyksessä evakuointiin pois itäalueilta. (Sekin romaani pitäisi muuten lukea uudestaan, nyt kun olen pikku hiljaa väsäämässä lisensiaattityön alkupuolelle Horst Bienekin Ortsbestimmungia samanaikaisessa saksalaisessa kirjallisuudessa kertomalla samoja teemoja viljelleistä nykykirjailijoista.)

Perheslangi on kuitenkin mielenkiintoinen filologinen tutkimusaihe, ja olenkin moneen otteeseen ajatellut kirjoittaa jotain oman perheemme omintakeisesta kielenkäytöstä: Horst Bienekin käyttämät puolalaislainat nimittäin on mielestäni tarkoitettu pitkältikin nimenomaan simuloimaan perheslangia, ja tietoisuus tästä on saanut minut innokkaasti palauttelemaan mieleeni oman sukuni omituisia sanoja.

Ensimmäinen sana on tietysti paper'tokka, paperinukke. Tokka ja nukke on eri aikoina lainattu suomeen samasta ruotsin sanasta docka - ennen kuin d ja b alettiin lainata suomeen t:nä ja p:nä, ne lainattiin n:nä ja m:nä. Raamatullinen sana malka - hirsi, tukki - ( ota malka - hirsi - pois omasta silmästäsi, sanoo Herra) on siis sama sana kuin palkki. Paperinukkien...paperinukkein? paperinukkejen? äsh, olkoon! siis: paper'tokkien merkitys perheemme henkilöhistoriassa on selvä kaikille, jotka ovat lukeneet Elina Nuolivaara -serkun, Kristiina Tuuran, Satu Aaltosen ja Jouko Rytkösen toimittaman kirjan Lemminkäisen lapset lukeneet. Kaikille muille se kuuluukin kotiläksyksi. Missä herranhylkäämässä perslävessä sitten asuttekin, siellä lienee kirjasto. Ja kirjastossa kuuluu olla tämä kirja. Ymmärrättekö, te senkin kyberykset?

Seuraava sana on lummona. Kun isoäidillä oli jotain mahavaivoja, hänen lääketieteelliseksi neuvonantajakseen usurpoitui jonkinlainen ämmyrä, tantara tai tantissima, mikähän lienee diakonissa tai epikopukassa ollutkaan ammattinimikkeeltään, joka antoi hänelle kimeällä ja teennäisen teatraalisella äänellä neuvon: Syökää lummonia! Lummona tarkoitti tietysti luumuja (< ru. plommon). Tantissiman poistuttua paikalta kaikkea muuta kuin pianissimo isoäidin taidemaalariveli Tapani totesi: Lummona koko muija!

Siitä saakka perheessämme on kutsuttu lummoniksi teennäisiä ja roolia esittäviä ihmisiä, sellaisia, jotka luulevat, että näin pitää olla, vaikka sisimmässään tietävät, että se on naurettavaa. Olen moneen otteeseen miettinyt, tarkoittavatko esim. Birdy ja Isosisko tuolla blogimaailmassa oikeasti kaikkea sanomaansa, vai ovatko he lummonia. Ainakin Usenetin Miikka Lahti on mitä ilmeisin mieslummona. Tämä feminismi- ja profeminismiasia ainakin alkaa nykyään olla melkoinen lummonuuden lähde. Mikä tietysti on yksi merkki siitä, että se on nykyisellään pikemminkin valtakulttuuria kuin vastarintaa. Oikea vastarinta ei synnytä lummonuutta. Muodit ja valtakulttuuri sitä vastoin ovat valtavia lummonageneraattoreita.

Uskoisin, että Neuvostoliitossa oli aikoinaan paljon kommunistilummonoita. Lummonuuteen kuuluu oleellisena osana yritys puhua olematonta olevaksi, eli kun oikein teeskennellään, että asia on niin kuin sen pitäisi lummonuuteen kuuluvien sopivaisuussääntöjen mukaan olla, se tulee myös olevaksi. Ainakin osa ns. erektuslaisuudesta tuntuu usein lummonamaiselta. Luulisin, että Ilkka Kokkarinen on aidosti mikä väittää olevansa, mutta Tommipommissa on ilmeisiä lummonan piirteitä. Tosin hänen nykyinen depressiivisyytensä viittaisi siihen, että aito persoonallisuus ja lummonakuori ovat hänellä murenemassa niin, että niiden sirpaleet sekoittuvat toisiinsa. Ehkä se on osa sitä psykoosia, joka hänessä on vääjäämättä itämässä.

Turkki vai Tukholma: uskotteko joskus olleen sellaisiakin aikoja, jolloin Tukholman-matka oli yhtä suurta luksusta kuin turkin osto? (Paitsi että silloin ennen vanhaan turkki ei tainnut olla varsinaista luksusta, vaan tuiki hyödyllinen käyttötavara.) Kuitenkin muuan isoäidin naistuttavista Varkaudessa, joka oli saanut mehevän summan kahisevaa pantua syrjään, näki elämän dilemman tiivistyvän tässä valintatilanteessa: ostaako turkki vai matkustaako suuren maailman ihmeitä katsomaan Tukholmaan? Tämä muodostui perheessämme idiomaattiseksi ilmaukseksi, jolla viitattiin huomattavasti vakavampiin dilemmoihin - olimmehan itse niin köyhiä, että turkki ei tullut kysymykseenkään, ja Tukholmassakin käynti oli harvinaista herkkua. (Tässä välissä todettakoon, että ensimmäinen oma ulkomaanmatkani oli nimenomaan matka Ruotsiin, ja olin silloin kahdentoista ikäinen.)

Siltä varalta, että joku jäi ihmettelemään, miten tuo tuttavarouva dilemmansa ratkaisi, se oli kyllä tiedossa sekin: kysymykseen kuului nimittäin vastata Molemmat, molemmat! Se, että asianomainen täti-ihminen päätyi tähän ratkaisuun, kirvoitti isoäidiltä hyvin spydig kommentin: Se oli sellainen ihminen, että se piti itsestään ja armollisesti soi itselleen nämä molemmat. Harvojen varakkuuden ja hyvinvoinnin kausiemme aikana mekin saatoimme sanoa joskus Molemmat, molemmat!

Evervalta: tämä on lainasana ruotsista (övervåld), mutta meidän kieleemme se on lainattu rauman murteesta, jota meillä muuten ei juurikaan osattu. Väkivaltaahan se tarkoitti, mutta lähinnä irvailumielessä.

Marttyyrit: martat, marttakerholaiset. Isoäidillä ei ollut juurikaan harrastusta minkäänlaisiin "nais"- ja "emännyys"-kerhoihin, itse asiassa hän tuntuu pitäneen nöyryyttävänä ja lummonamaisena koko touhua. Minä olin jo lukiossa, kun jokin käsittämätön emäntä- vai mikä naisyhdistys lieneekään ollut lähestyi isoäitiä pyynnöllä saada lahjoittaa hänelle Kermansaven reikäinen "taide"-käsityöruukku tunnustukseksi hänen työstään asianomaisen yhdistyksen aktiivina joskus vuosikymmeniä aiemmin. Itse asiassa isoäiti oli ollut läsnä vain parissa hassussa kokouksessa ja todennut yhdistyksen aivan liian lummonahenkiseksi, minkä jälkeen hän oli viitannut yhdistykseen ja sen jäseniin ilmauksella sussan raaka-aine. Sussa tarkoittaa tavallisesti asioista perillä olevan tahon (= äiti) mukaan "kakkaa".

Tässä kohtaa huomaan Bömbelön syytelleen minua anaali-ureaalisävyisten pilkkanimien keksimisestä LoroPisuille, koska en kuulemma muuta keksi. (Ihan totta, Böbykkäiseni: onko sinun aina pakko valehdella?) Nyt näkyykin, heh, kuka minulle sen anaali-ureaalikielenkäytön on opettanut: isoäitini, joka oli joka suhteessa Birdyn ihailema vahva ja upea nainen.