Das innere Reich

Olen jo pitkään intuitiivisesti tiennyt, että hurrivihaajat voidaan täysin asiallisin perustein rinnastaa natseihin, mutta vasta viime aikoina olen oivaltanut, mikä on se perusyhtäläisyys. Se voidaan kiteyttää sanoihin das innere Reich. Idea das innere Reichista kuului Weimarin tasavaltaa vastustaneiden nationalistien perusmytologiaan, ja se oli myös oleellinen osa natsismia.

Das innere Reich tarkoittaa "sisäistä Valtakuntaa" - pelkkien mielikuvien varassa elävää, mutta ainoaksi "todelliseksi" käsitettyä Saksan valtakunnan ihannemallia - erotuksena lakien ja instituutioiden puitteissa olemassa olevasta Weimarin tasavallasta. Antidemokraattinen saksalainen nationalismi perustui siihen, että ei oltu uskollisia "pahojen pahoille laeille", vaan "Reichin" kätketylle idealle. Tämä mahdollisti käytännössä mm. "väärää" mieltä olleiden poliitikkojen murhat; ja koska myös tuomari useassa tapauksessa uskoi "sisäiseen Valtakuntaan" lakien ja demokratian sijasta, murhaajat saattoivat päästä teostaan kuin koira veräjästä. Tyypillistä kyllä, jos "sisäisen Valtakunnan" idea ei olisi korruptoinut koko oikeuslaitosta, Hitler olisi 20-luvun alussa Baijerissa toimeenpanemansa olutkellarikapinan jälkeen luultavasti tuomittu valtiopetosrikoksesta kuolemaan, mikä asioita näin jälkeen päin miettien ei olisi ollut ollenkaan paha asia. Mutta koska sekä tuomarit että hän itse uskoivat samaan das innere Reichin ideaan, armon annettiin käydä oikeudesta, ja Hitler pääsi varsin pian tuomionsa jälkeen taas vapaalle jalalle. Hän ei tainnut viettää Landsbergin tyrmässä kahta vuottakaan, jos oikein muistan.

Sekä Hitler että tuomarit olivat siis uskollisia jollekin muulle yhteisölle kuin sille viralliselle, joka laati lait ja äänesti päätökset - samalla tavalla kuin mafioso on uskollisempi mafialle kuin valtiolle, ja venäläinen vakooja Suomessa on uskollisempi Venäjälle kuin Suomen valtiolle, laeille ja yhteiskunnalle. Tässäkään ei välttämättä olisi mitään pahaa, jos se yhteisö, jolle he ovat uskollisia, olisi olemassa demokraattisena, ts. jos se olisi niiden ihmisten muovattavissa ja määriteltävissä, jotka siihen uskovat. Näin ei kuitenkaan ollut Saksan "sisäisen Reichin" tapauksessa, koska se oli joka tapauksessa melko yksiselitteisesti määritelty ja muuttamaton symbolijärjestelmä. Ei esimerkiksi ollut mahdollista, että kaikki das innere Reichin kannattajat olisivat yhteisellä enemmistöpäätöksellä poistaneet militarismin, tikariniskulegendan tms. tästä symbolijärjestelmästä, koska se oli ikuinen ja sellaisena inhimillisen vallan - myös enemmistöpäätösten ja äänestyksien - ulottumattomissa.

Vaaralliseksi tämä osoittautui siinä vaiheessa, kun natsit ottivat das innere Reichin symboliikan, käsitteen ja ajatuksen omaan haltuunsa. Se järjestelmä, jonka natsit käytännössä loivat, erosi monessa suhteessa alkuperäisestä das innere Reichistä - se oli hyvinkin radikaali rekonstruktio, myös symboliikkaansa myöten: tästä on erinomainen esimerkki sen lippu, jossa kyllä oli oikeat värit - schwarz-weiss-rot - mutta natsien oma symboli, hakaristi. (Jos siellä jossain on veksillologista valistusta kaipaavia lukijoita, niin todettakoon, että Saksan nykyinen lippu - mustapunakultainen, schwarz-rot-gold - on historiallisesti katsoen nimenomaan Napoleonia vastaan käytyjen vapaussotien, Befreiungskriege, tunnus ja edustaa kansallismielisyyden vapaudenkaipuista, emansipatorista ja tasavaltaista puolta. Schwarz-weiss-rot on nykyään äärioikeiston lippu - natsilippujahan se ei voi käyttää, koska natsitunnusten käyttäminen ja näyttäminen on Saksassa rikos.) Mutta niin kauan kuin natsit eivät vielä olleet kyllin lujasti satulassa rekonstruoidakseen das innere Reichin oman mielensä mukaiseksi, he keskittyivät hankkimaan itselleen yksinoikeuden das innere Reichin symboleihin ja ideaaleihin - vakuuttamaan kaikki tähän ideaaliin uskovat siitä, että juuri he voisivat siirtää ideaalin käytäntöön ja tuoda das innere Reichin mielikuvien maailmasta todellisuuteen. Sitä, jonka he olivat saaneet tästä vakuuttuneeksi, he saattoivat viedä kuin pässiä liekanarussa.

John Hume, maltillinen katolilainen poliitikko Pohjois-Irlannissa, jonka ansiota rauhanprosessin edistyminen nykyiselle tasolleen pitkälti on, muistelee useinkin sitä päivää, kun hän pikkupoikana oli innostumaisillaan irlantilaisesta nationalismista jonkun tasavaltalaisen agitaattorin saavuttua heidän kotikulmilleen huiskuttamaan lippua ja selittämään räkä rínnuksilla tulevan Irlannin tasavallan ihanuudesta. Silloin isä-Hume sanoi Johnny-pojalle: Muista, poika, aina yksi asia: lippua ei voi syödä. Ne natsien talutettavat das innere Reich -uskovaiset olivat vakuuttuneita nimenomaan siitä, että lipun voi syödä, että heidän uskonsa Valtakunnan ideaaliin on tärkeämpi ja oleellisempi asia kuin heidän materiaaliset, kouriintuntuvat etunsa, ja että heidän nälkänsä kyllä tyydyttyy sitten kun he saavat sen oikean ja aidon Valtakunnan taas pystyyn.

Miten tämä sitten liittyy hurrivihaajiin?

Saan itse usein kuulla hurrivihaajilta, että olen petturi ja hurrien nöyristelijä. Luonnollisestikaan en ole missään mielessä Suomen valtion petturi, koska aidosta isänmaallisesta ja legalistisesta vakaumuksesta, joka minuun on kotikasvatuksella iskostettu, noudatan sen lakeja, ja - siteeratakseni vuoden 1965 sotilasvalaa, jota en ole vannonut, mutta jota siviilipalvelusmiehenäkin (evp) aion Suomen kansalaisena noudattaa soveltuvin osin - lupaan ja vakuutan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä olevani Suomen valtakunnan luotettava ja uskollinen kansalainen, tahdon palvella maatani rehellisesti sekä parhaan kykyni mukaan etsiä ja edistää sen hyötyä ja parasta, ja jos havaitsen tai saan tietää jotakin olevan tekeillä laillisen esivallan kukistamiseksi tahi maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi, tahdon sen viipymättä viranomaisille ilmoittaa, ja kaiken tämän minä tahdon kunniani ja omantuntoni mukaan täyttää - Jumala minua siinä auttakoon. Niin kauan kuin minussa voimia on, tahdon myös kunniani ja omantuntoni mukaan pitää käytössä, voimassa ja elävinä isänmaan molemmat viralliset kielet, ja epäilemättä Jumala minua siinä auttaa, kuten Hän on tehnyt tähänkin asti. Hurrivihaajat sitä vastoin eivät ole uskollisia isänmaalle sotilasvalan tarkoittamassa mielessä, vaan suomalaisuudelle, joka i deras tappning muistuttaa erittäin paljon Weimarin tasavallan antidemokraattien das innere Reichiä.

Tuomas Nevanlinna sanoi taannoisessa kirjassaan, että vaikka oikeisto- ja vasemmistototalitarismilla ei ole käytännön tasolla oleellista eroa - molemmissa vainotaan, vangitaan ja joukkomurhataan syyttömiä ihmisiä hilpeästi laeista ja oikeudenmukaisuudesta piittaamatta, vasemmisto- ja oikeistoradikalismilla on se oleellinen ero, että vasemmistoradikalismilla on tavoitteena aito murros ja muutos ja uusien käytäntöjen tuominen maailmaan, kun taas oikeistoradikalismin tarkoitus on jähmettää vanhat valtasuhteet muuttumattomiksi ja saada vallitsevan järjestelmän sementoiminen ja kiveen hakkaaminen näyttämään vallankumoukselta. En tiedä, voiko oikeistoradikalismin oikeasti sanoa pyrkivän minkään mielekkään määritelmän puitteissa "vanhojen valtasuhteiden" kivettämiseen, mutta natsismin ja suomalaisuudenliittolaisen hurrivihan yhteinen strategia on, että molemmat pyrkivät esittämään lainkuuliaisuuden petturuutena, toisaalta taas natsismin vallankaappaushankkeet ja suomalaisuudenliittolaisten yksikielisyyshankkeet - siis asiallisesti ottaen vallankumoukselliset ja valtiopetokselliset hankkeet - isänmaallisuutena. "Isänmaallisuus" ei heidän sanastossaan suinkaan tarkoita laillisuutta, vaan uskollisuutta heidän itse konstruoimalleen suomalaisuudelle, joka - tätä tuskin voi kylliksi korostaa - on demokraattisen valtuutuksen ja muutoksenhakuoikeuden ulkopuolella, kuten Jumala, isänmaa ym. myyttiset tai uskonnolliset käsitteet. Vaarallista tästä tulee siinä vaiheessa, kun he saavat merkittävät kansalaispiirit uskomaan, että tämä heidän suomalaisuutensa on oikeasti jotain aidompaa ja arvokkaampaa kuin valtio lakeineen.