Panuamisen paha tapa ja Colm Ó Ceallaighin Brídín, an Dilleachta

Joskus aiemmin kai mainitsinkin siitä tavastani, jota ystäväni Ivan Hlinka kutsuu panuamiseksi, eli vieraskielisten kirjojen tuhertamisesta täyteen muistiinpanoja ja alleviivauksia. Nyt kyllä alkaa olla vähän sellainen olo, että iirinkielisten kirjojen panuamisen tavasta pitäisi ehkä pikkuhiljaa yrittää hankkiutua eroon. Juttu on nimittäin niin, että olen jo parin vuoden ajan lukenut Colm Ó Ceallaighin iirinkielistä romaania Brídín, an Dilleachta, ja vaikka se ei ole erityisen paksu eikä vaikea kirja - Colm kirjoittaa nykyconnemaralaista iiriä, eli siis juuri sitä samaa kamaa, jolla kaikki nykyään aloittavat iirinopintonsa, jos heillä on riittävästi järkeä käyttää ensimmäisenä oppikirjanaan Mícheál Ó Siadhailin suurenmoista teosta Learning Irish (Ó Siadhail on muuten jättänyt iirinkielisyysliikkeen oman onnensa nojaan jo vuosia sitten - nykyään hän on englanniksi kirjoittava runoilija, mutta hänen runoihinsa minun ylhäisyyteni ei tietystikään koske tikullakaan - mutta nostaa yhä tekijänoikeusmaksuja oppikirjastaan, joka on oikeasti yksi parhaita tietämiäni minkään kielen itseopiskelukirjoja) - en ole edennyt siinä kuukausiin kahta sivua enempää. En nimittäin osaa nauttia kirjasta kaunokirjallisena teoksena, vaikka Brídín olisikin helposti sulava ja viihteellinen seikkailu (kuuluu lähinnä Mark Twain - Fenimore Cooper - Karl May -osastolle, ollaan näet villissä lännessä - iiriksi on olemassa hämmästyttävän paljon villin lännen romaaneja, mutta Brídín on parhaasta päästä), vaan minulla on pakonomainen tarve panuta kirja, ja sehän sitten hidastaa tahdin tervatun täin standardin mukaiseksi.

Silloin kun aloitin iirin harrastuksen, kaikki inttivät minulle, ettei iiriksi ole saatavissa riittävästi ajanvietekirjallisuutta. Minusta tuntuu, ettei se pitänyt paikkaansa silloin, mutta vielä vähemmän nyt. Colm Ó Ceallaighin debyytti, Deoir Ghoirt an Deoraí, ei ollut kovin vakuuttava - se ilmestyi joskus vuosikymmen sitten, kun vasta aloittelin iirin harrastustani ja lueskelin Comhar -aikakauslehteä - mutta jätkä on siitä saakka parantanut kuin sika juoksuaan, ja nyt se kirjoittaa sekä sujuvaa kertovaa proosaa että luontevaa dialogia - ja kun joku pystyy kirjoittamaan iiriksi luontevaa dialogia käyttämättä englanninkielisiä ad hoc -lainasanoja, se on oikeasti aikamoinen saavutus syntyperäiseltäkin. Meininki on rajua, vauhdikasta ja väkivaltaistakin, kuten villin lännen seikkailuissa kuuluu olla; toisaalta raakuuteen säilyy tietty distanseerattu asenne, kun näkökulmaksi valitaan haaksirikossa vanhempansa menettänyt orpotyttö. Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että ainakin tähänastisen perusteella Brídín pärjäisi mille tahansa Hollywood-viihteelle erinomaisesti.

Toinen selvästi viihdepainotteinen iirinkielinen kirjailija on Maidhc Dainín Ó Sé, ja herrat muistuttavatkin toisiaan melkoisesti: kumpikin on elämänsä parhaat vuodet Amerikoissa viettänyt entinen siirtolainen, joka on palannut vanhaan maahan eläkkeelle. (Näyttääkin muuten siltä, että iirinkielisiä ihmisiä saattaa olla maailmalla - Yhdysvalloissa, Englannissa, Australiassa, koko anglosaksisessa maailmassa - paljon enemmän kuin itse Irlannissa. Jos ne kaikki saadaan palaamaan kotiin iirinkielisiä viihdekirjoja kirjoittamaan, niin eihän tässä ole hätäpäivää.) Maidgc Dainínilta olen lukenut romaanit Tae le Tae, Greenhorn, Dochtúir na bPiast ja Lilí Frainc - Chicago Driveriä ei tunnu enää saavan mistään - sekä kolmen novellin kokoelman Corcán na dTrí gCos ja Amerikan-muistelman A Thig ná Tit orm. Yleisesti ottaen Maidhc Dainín kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti - pari kertaa olen kyllä nähnyt sellaisia anglisismeja, joita ei syntyperäiseltä oikein voi suvaita - mutta hänen ongelmanaan on se, että hän potee jonkinlaista morbidia sadistista kiinnostusta tappamiseen ja seksiin, mielellään yhtaikaa. Koska Greenhorn sijoittuu mafiamaailmaan, sen voi vielä sietää siinä kirjassa - päähenkilö on iirinkielinen siirtolainen, joka ajautuu mukaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen, ja niin tunnelma, juoni kuin tapahtumatkin teoksessa ovat suoraan Kummisedästä, tai tarkemmin ajatellen ehkä pikemminkin Mafiaveljistä. (Hetkinen, mikä se Henry Hillistä tehty leffa oli? En ole elokuvaharrastajia, en muista. Tai ehkä minun pitäisi muistaa. Olen keski-ikäistynyt jo niin pitkälle, ettei enää juurikaan ole klassikkoleffoja, joita en olisi nähnyt - vaikka pidän elokuvia, merkittäviäkin, lähinnä harmittomana ajanvietteenä, enkä lainkaan pyri tietoisesti keräämään katselukokemuksia. Videoitahan minulla ei ole sen enempää kuin televisiotakaan.) Mutta Dochtúir na bPiast ja Lilí Frainc ovat oikeasti hyvin epätervettä luettavaa väkivaltapornografisesti kuvattuine seksimurhineen ja raiskauksineen. Tae le Taen reipas maaseuturomanssi on huomattavasti miellyttävämmin eroottinen, ja siinä on elämän makua. Corcán na dTrí gCosissa yksi novelleista on aika puolivillainen vakoojatarina, mutta toisessa on jo potkua - siinä joukko hippejä tulee iirinkieliselle maaseudulle Kerryyn viljelemään kannabista, jota sitten tarjotaan yleisen hippirakkauden hengessä paikallisille iirinkielisille maalaisukoille - nämä tietysti ovat kovia piippumiehiä. Ó maigh-ó, miehet taivastelevat, kyllä tämä pitkätukkien tobac on sentään toista kuin kaupan mahorkka, ihan thar barr. Vähän ajan päästä vaimot alkavat ihmetellä, mikä miehiin on mennyt - ainahan ne ovat olleet kovasti trom ar an bpíopa, mutta nyt niitä ei kiinnosta mikään muu kuin piippuringissä istuminen, ovat aina niin poissaolevia. Iloisiahan ne kyllä ovat, muise, kovasti súgach, mutta mikäs siinä on kun henki ei haise ollenkaan uisce beathalta... - Vaikka vastustankin kaljaa, hasista ja muita kovia huumeita, minun täytyy sanoa, että petyin aika lailla Maidhc Daínínin tarinalle tarjoamaan loppuratkaisuun; siinä näet harmittomat hipit yhtäkkiä muuttuvat kylmiksi ja kyynisiksi huumekauppiaiksi ja tarinaan tulee moralisoiva sävy: maaseutufarssina alkavan jutun ei kuuluisi kehittyä halvan jännärin tyyliseksi rikostarinaksi.