Myötätunnon mureneminen

Oksana haluaa nähdä naisten ala-arvoisen käytöksen ja itsekkyyden takana yhteiskunnalliset syyt, vähän samaan tapaan kuin Orwell näkee Elizabeth Lackersteenin käytöksen takana yhteiskunnalliset syyt. Anteeksi vain, Oksana, mutta minä en enää jaksa. Ihan oikeasti. Silloin kun minä olin kaksikymmentäyksivuotias, ajattelin, että minun kaltaiseni hyvät miehet muuttavat maailman, koska me haluamme olla yhdessä naisen kanssa, tasa-arvoisina kumppaneina - että vanhanaikaisten kauhutarinoiden aika olisi ohi. Juuri minunlaiseni miehet olivat ja ovat kuitenkin juuri niitä ATM:iä, joita höynäytetään ja käytetään hyväksi vastikkeetta. Tiettyyn rajaan asti - tiettyyn rajaan asti siis - olin valmis antamaan sellaisen käytöksen anteeksi juuri niillä gammal skåpmat -perusteilla, joita Oksana minulle nyt tarjoilee. Mutta minunkin pinnallani on rajat, joiden jälkeen se katkeaa.

Oksana voivottelee sitä, ettei uskalla kulkea poikaystävänsä luo neljän kilometrin matkaa pimeitä kujia myöten. Voi voi, kohta mä spiidaan. Kuka mies uskaltaisi? Naiset on pumpattu niin täyteen tuota iänikuista propagandaa "pelon maantieteestä", ettei kukaan heistä ikinä tule kysyneeksi miehiltä heidän pelon maantieteestään. Suomalaiset miehet saattavat joskus hakata tai raiskata naisia - tilastojen mukaan muuten yleensä tuttuja naisia, joten Oksanalla on niiden valossa huomattavasti enemmän asiallista syytä pelätä poikaystäväänsä kuin vieraita miehiä (tämän tarkoitus ei ole vihjailla mitään Oksanan poikaystävästä, joka on epäilemättä juuri niin hyvä tyyppi kuin Oksanan järjellä ja ulkonäöllä pystyy valkkaamaan, kyseessä on ainoastaan tilastollinen tosiasia) - mutta suomalaiset miehet hakkaavat ja tappavat paljon mieluummin toisiaan. Miehen riski joutua tuntemattoman miesjoukon hengiltä rusikoimaksi on huomattavasti kouriintuntuvampi - tai kourina, tai oikeastaan nyrkkeinä, tuntuvampi - kuin naisen riski joutua oudon miehen vakavasti ahdistelemaksi.

Pelon maantieteestä höpöttäminen on suurelta osin kyynistä vanhenevien, nuoruutensa huumeissa, kännissä ja seksiorgioissa haaskanneiden ja aikaansaannoksiinsa syystäkin tyytymättömien 60-70-luvun ylijäämäharppujen propagandaa, joka ei palvele yhtään mitään muuta päämäärää kuin nuorten ihmisten elämän pilaamista. Se pilaa Oksanan elämänlaadun lietsomalla hänessä turhia pelkoja. Se pilaa miesten elämänlaadun, koska jostain kumman syystä naiset eivät koskaan kosta näitä pelkojaan oikeaan osoitteeseen, vaan kärsimään joutuvat vain ja ainoastaan minun kaltaiseni kiltit miehet.

Kaikki argumentit, joita Oksana on minulle tyrkyttänyt, ovat olleet toisen käden tietoa. Minä itse olen pilannut oman elämäni luottamalla liikaa toisen käden tietoon ja liian vähän omaan elämänkokemukseeni. Naisasioissa olen ymmärtänyt ja hyväksynyt liikaa sellaista, mitä ei ole oikein ymmärtää eikä hyväksyä, ja syyttänyt itseäni liikaa sellaisesta, mikä on toisen osapuolen syy.

Oksana kirjoittaa blogissaan:

Minä en voi enkä tule voimaan Panun näkemyksille mitään. Sen kuitenkin voin vielä sanoa, että suurin syy Irlantini riutumiseen ovat hänenkaltaisensa ihmiset. En tahdo sanoa sitä pahalla enkä syyttää häntä. Asia vain on niin, että kaikkein vaarallisimmaksi ja pelottavimmaksi vankilaksi minä koen vihan, joka kohdistuu tiettyyn ihmisryhmään kokonaisuudessaan, oli se ryhmä sitten naiset, juutalaiset, afroamerikkalaiset, helsinkiläiset tai inuitit, ketkä vain.

Aivan oikein, Oksana. Ja minun elämäni taas ovat pilanneet nuoret naiset, jotka vihaavat ja halveksivat miehiä. Jotka lähtevät siitä, että mies ei ole kumppani, jonka kanssa voi ja pitääkin tehdä ja kokea yhdessä kaikenlaista, jolla on tunteet, sielu ja omatunto, - vaan isäntäeläin, jota heidän tulee voida loisina imeä, tai herra ja patruuna ja kovis, joka ei saa osoittaa minkäänlaisia heikkouden merkkejä. Tällaisille naisille mies on joko herra, ylhäisyys ja idoli tai sitten halveksuttava ja hyväksikäytettävä ATM, muttei koskaan tasaveroisena rakastettava kumppani. Ja kokemukseni mukaan "tällaisia naisia" on hyvin paljon, luultavasti enemmistö, myös ns. älykkönaisista, joilta odottaisi parempaa. Tietyssä vaiheessa en enää jaksa kohdella ihmisinä sellaista ihmisryhmää, jotka kohtelevat minua kuin etelävaltiolaiset plantaasinekrujaan.

Korostan edelleenkin, siltä varalta että se olisi jäänyt joltakulta huomaamatta, että isovanhempani ja kasvattajani elivät elämää, joka vastasi hyvin pitkälle feministisiä ihanteita, sikäli kuin niissä ihanteissa nyt minkäänlaista johdonmukaisuutta tai tolkkua on. Isoisä osallistui (maailman luonnollisin asia) kotitöihin eikä katsonut niiden olevan arvonsa alapuolella. Minulla on siis elävä mielikuva siitä, että tasa-arvoinen, yhteisille ihanteille luotu pitkäaikainen suhde on mahdollinen. Valitettavasti nykynaisia ei oikeasti kiinnosta tasa-arvo pätkääkään, heitä kiinnostaa status ja kuluttaminen. Ja he valitsevat sellaisen miehen, joka järjestää heille lisää statusta ja rahaa. Kyse ei ole elannon takaajamiehestä, vaan nimenomaan statuksen kohottajamiehestä.

Ketään koulutettua nuorta naista ei nykyaikana Suomessa uhkaa mikään päälle kaatuva nälänhätä, joka pakottaisi heidät joko prostituutioon tai rahakkaisiin naimisiin. Jos nuoria naisia oikeasti kiinnostaisi parisuhde - jos ne oikeasti haluaisivat miehen, jonka kanssa voisi olla oma itsensä ja haistattaa paskat koko maailmalle - minut olisi viety väkisin alttarille 28-vuotiaana. Mutta todellisuudessa naisia kiinnostaa vain statusoravanpyörä - miehen hankkiminen juoksemaan oravanpyörässä omasta puolestaan.

Vladimir Vysotski laulaa Liritsheskajassa:

Soglashajsja hotja by na raj v shalashe,

jesli terem s dvortsom kto-to zanjal.

Se nyt vain on niin, että naisille ei kelpaa köyhempi mies, jonka kanssa olisi jotain yhteistä, raj v shalashe. Pitää olla terem s dvortsom. Jollei sitä järjesty, niin uskokaa pois että nainen pokidaijaa sen raj v shalashe siinä paikassa ja menee etsimään sitä kogo-to, joka zanjal sen terem s dvortsom. Vot kak dielot ovat tässä mierossa.