Rytikkä tulee

Tommipommi kyselee, onkohan kellään valmiiksi pakattua laukkua siltä varalta, että kotoa on yhtäkkiä lähdettävä yön selkään pakolaiseksi. En tiedä, mutta 70-lukulaisesta lapsuudestani muistan, että monilla ihmisillä oli silloin ennen vanhaan bensiinireservi, jonka piti riittää Haaparantaan asti. Monet harrastivat myös numerologisia laskelmia: Unkari 1956, Tsekkoslovakia 1968, Afganistan 1980, Suomi 1992. (Tarkemman version mukaan Afganistan 1979, eli numerot tippuivat ykkösen verran joka välillä. Siinä versiossa siis Suomi 1989.) Ylipäätään puhetapa ei ollut "jos ryssä tulee", vaan "kun ryssä tulee". Isoäidin pikkusisko Aino-täti jauhoi kuin rikkinäinen äänilevy siitä, kun Rytikkä tulee. Hän ei puhunut ryssästä, vaan Rytikästä, joka oli selvästi erisnimi, ja hän yleisesti ottaen piti meidän, sisartensa tyttären- ja pojanpoikien, elämän päätehtävänä Rytikän torjumista sitten kun tämä tulisi Suomea valloittamaan. Ylipäätään Rytikällä ei voinut olla mitään muuta mielessä kuin Suomen valloittaminen. Jokainen Rytikän ruumiillistuma kadun valuuttatrokarista politbyroon korkeimpaan kihoon kävi joka ilta opintopiirissä, jossa ainoana aiheena oli Suomen valloitus. Itse asiassa Aino-tädin puheista päätellen olisi luullut, ettei maailmassa muita maita olekaan - hän uskoi Suomen olevan venäläisille yhtä suuri neuroosin ja pakkomielteen aihe kuin Venäjä on suomalaisille, varsinkin hänelle itselleen. Hänen kanssaan ei ollut mahdollista argumentoida, ei sanoa esimerkiksi, että elämässä tulee olla jotain muutakin kuin jatkuva, yötäpäiväinen valmistautuminen Rytikän hyökkäyksiin. Koulunkäynti oli turhuutta, kirjojen lukeminen oli turhuutta, matematiikan, kemian ja tähtitieteen kirjojen lukeminen oli turhuutta, koska niistä ei ollut mitään apua eikä hyötyä Rytikän hyökkäyksen ennemmin tai myöhemmin putoavan giljotiininterän pysäyttämiseksi. Salskeat urheilijanuorukaiset olivat isänmaalle arvokkaampia kuin kirjatoukat. Ruotsia ei tietenkään sopinut osata, koska suomalaisten velvollisuus oli pysytellä mahdollisimman suomalaisina, jotta Rytikällä sitten olisi mitä sortaa ja juuria pois. Suomalainen kirjallisuus oli kommunistien viina- ja pornokirjallisuutta Tuntemattomasta sotilaasta alkaen, Runebergiä ja Topeliuksen Lukemisia lapsille sai armosta juuri ja juuri lukea. Ennen muuta Torpan tyttö oli suositeltavaa luettavaa.

Itse asiassa Aino-täti - tyypillisin tuntemani esimerkki ihmisestä, joka ei ollut hankkinut elämää - oli parasta mahdollista mainosta siviilipalvelukselle, mitä saatan kuvitella. Jos minulla olisi ollut kasvattajapiirissäni joku reipas, reilu ja remakka ulkoilmaihmisen luonteinen upseeri, miehekäs ja naisiin menevä (jos niiden maaseutukasarmeihin alkoholisoituneiden kapiaisten joukossa nyt sellaisia nykyaikana enää onkaan) - olisin saanut varmasti paremman kuvan armeijasta. Aino-tädissä oli erityisen ärsyttävää hänen tapansa vedota siihen, kuinka "sinä sitten aikuisena miehenä lapsiasi haluat puolustaa". Kun hän itse oli vanhapiika, jonka rooli tuntemiensa lasten elämässä oli lähinnä jonkinlaisen elämää myrkyttävän moraalikakun syöttäjän, juuri tuon tyyppiset puheet kuulostivat erinomaisen valheellisilta ja ulkoa päntätyiltä. Ketään sotaveteraania perheessämme ei ollut. Itse asiassa sota ei ulottunut kovin syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan, kun täällä oli mahdollista 1970-luvulla elellä porvarillinen lapsuus täysin sotaveteraanittomassa miljöössä. Esimerkiksi Puolassa, jonka väestöstä menehtyi prosentuaalisesti katsoen aivan tähtitieteellinen osuus suomalaisiin verrattuna, olisi tuskin mahdollista kenenkään varttua tuntematta kotipiirissään Stalinin leireille vietyjä entisiä Armia Krajowan partisaaneja.

Niin, olihan minun suvussani toki rintamaveteraaneja - ruotsinkielisellä puolella. Isän isä oli rintamalla, ja joku hänen lähisukulaisistaan kaatui. Mutta niinpä vain Aino-täti piti ruotsia epäisänmaallisena kielenä.