Dé Domhnaigh

Latinaa tai romaanisia kieliä osaavat arvannevat, että tuo otsikko tarkoittaa sunnuntaita. Vietin oleellisen osan viikonlopusta lueskelemalla Jan Myrdalin kirjaa August Strindbergistä, jota - toisin kuin kuvittelitte - en ole koskaan jaksanut lukea kovin perusteellisesti, vaikka olenkin sillä kannalla, että hänen paljon puhuttu naisvihansa ainakin jossain määrin on seurausta, heh heh, naisten fasistisesta pahuudesta. Myrdal toteaa ainakin, että kaikki kolme vaimoa olivat ainakin jossain määrin hyväksikäyttäjiä: Siri von Essen oli amatöörinäyttelijä, joka halusi Strindbergin näytöskappaleista vauhtia oikealla näyttelijänuralle (Myrdal toteaa Sirin näyttelijänä lahjattomaksi ja katsoo hänen oikeasti olleen pelkkä Idols-tyylinen taitailijanurasta haaveileva pikkuhutsu); Frida Uhl oli kuuluisien miesten kulleja keräilevä ammattibändäri; ja mitä tulee Harriet Bosseen, hän oli näyttelijä, joka käytti Strindbergin penistä ura-askelmanaan. Myrdal lähtee siitä, että Strindbergin kuuluisa hulluus ja naisviha johtuivat hänen homsantuumuijiensa oikeasta uskottomuudesta ja yleisestä vittumaisuudesta, ja kyllähän asia niin on, että monet äijän raivonpurkauksista olivat kuin nöyrimmän palvelijanne näppikseltä kotoisin. Myrdalin mielestä Strindbergin hulluudesta ja irrationaalisesta naisvihasta on ensin väärän ritarillisuuden, sittemmin feminismilähtöisen "poliittisen korrektiuden" vuoksi tehty jonkinlainen aksiooma, vaikka Strindbergin raivonpurkaukset selittyvät myös naisten oikealla, todellisella uskottomuudella ja kelpaamattomuudella vakaviin suhteisiin.

Itse asiassa Myrdal näkee asian niin, että näissä suhteissa juuri Strindberg panosti tunnetasolla paljon enemmän kuin naiset, rakasti ja ymmärsi, mutta naisten apokalyptinen pahuus siitä vain yltyi, kunnes Strindberg nurkkaan ajettuna ajautui parisuhdeväkivaltaan. Kuivaskääkän tapauksen jälkeen pystyn kuvittelemaan tilanteen paremmin kuin hyvin: mikään sovinnollisuus, kypsyys ja mitkään kommunikaatioyritykset eivät riitä, jos toinen osapuoli ylhäisyydessään päättää kerta kaikkiaan pakottaa miehen Catch 22 -tilanteeseen: miehen sovintoyritykset kuitataan pilkkaamalla miestä epämiehekkääksi, tahdottomaksi ämmäksi, ja kun mies epätoivoissaan ajautuu väkivaltaan, silloin nainen juoksee poliisin (tai vastaavaa funktiota toimittavan ystäväpiirin) turviin.

Alkaakin tuntua siltä, että paljon puhuttu machoilu onkin miehen järkevä ja rationaalinen tapa säästää tunne-elämäänsä Strindbergin kokemilta pettymyksiltä. Strindberg ajautui kipeisiin ja vaikeisiin suhteisiin juuri siksi, että hän halusi olla moderni tasa-arvoinen mies. Mutta jos mies vastikkeetta rakastaa naista, nainen ottaa sen aina heikkouden ja ämmämäisyyden merkkinä. Se, että mies vaatii naiselta ensin seksiä ja vasta sitten ylipäätään ottaa käsiteltäväkseen vakavan suhteen mahdollisuuden, on järkevää ja itsesuojeluvaistoista menettelyä, eikä suinkaan tunnekylmää machoilua. Miehet - lukuunottamatta meillä profeminismin tuhoisalla syövytysmyrkyllä ruokittuja ja säälimättömästi vammautettuja yksilöitä - tietävät kyllä, miten hirveä ja tuskallinen, miehen terveydelle ja elämälle tuhoisa on sellainen tilanne, jossa nainen polkee kengänkorollaan häneen rakastuneen miehen kiveksiä ja käyttää tätä yksipuolisesti hyväkseen - ja miten helppoa miehen on päätyä tällaiseen. Mieheltä on järkevää itsesuojelua vaatia nainen ensin suostumaan sukupuoliyhteyteen ja vasta sitten edes harkita vakavaa suhdetta.

Tiramisu on muuten näköjään alkanut taas päivittyä. Pahoittelen asiaa.

Maalainen epäilee minua pohjimmiltani kiltiksi partiopojaksi, joka suhtautuu idealistisesti kristinuskoon. Epäily on oikeutettu, aiheellinen ja paikkansapitävä. Juuri siksi minun on mahdotonta suhtautua neutraalisti äärioikeistolaisiin mielipuoliin, jotka loukkaavat uskonrauhaani kutsumalla itseään "kristityiksi". Titityyn kirjoittelussa minua ihmetyttää erityisesti se, ettei hänellä ilmeisesti ole minkäänlaisia syvällekäyviä hengellisiä kokemuksia (edes sellaisia, joita voi saada lukemalla esimerkiksi taannoin referoimaani Gilbertin kirjaa The Righteous - itse asiassa sen kaltaiset kirjat ovat nykyajan hagiografista kirjallisuutta). Ei ole Titityylle tainnut isoäiti lapsuudessa lukea ääneen Sienkiewiczin Quo vadisia. (Sekin pitäisi lukea puolaksi. Printtasin sen sähköisessä muodossa netistä, mutta paperikasa taitaa olla kadoksissa.)

Kampanjamme iirin virallisen aseman parantamiseksi Euroopan unionissa saa näköjään kannatusta.