Päivän iiri

Kelttitutkijoiden Riitta Latvio pyysi materiaalia heikäläisten julkaisuun, joten kirjoitin vasiten seuraavan artikkelin.

Ainainen kitinä ”siitä kamalasta kouluiiristä” tuntuu lopultakin saaneen sekä An Gúmin että muutkin tahot oivaltamaan, miten tärkeää on saattaa idiomaattinen ja kansanomainen iiri opiskelijoiden ulottuville helposti sulavassa muodossa. Uusia idiomi- ja murreoppaita on 90-luvun lopulla ilmestynyt ITÉ:n An Ghaeilge Bheo –sarjassa jo neljä, viimeksi Cléiren saaren (Cape Clear) iiri, vaikka kolme ensimmäistä osaa (Ulster, Connemara, Kerry) periaatteessa kattoivatkin kaikki päämurteet. Ilmeisesti sarjan tarkoitus on paneutua jokaisen pienenkin munsterilaisen kielisaarekkeen murteeseen; oletettavasti seuraavina ovat vuorossa Ring of Waterfordin sekä Corkin kreivikunnassa sijaitsevan Cúl Aodhan (Muskerryn) murteet. Pitäisin itse suurena vahinkona, jos Pohjois-Mayon iiri ei saisi omaa taskumonografiaansa tähän sarjaan: minua viisaammatkin ovat olleet sillä kannalla, että tämä kaunokirjallisuudessa vähänlaisesti viljelty murre olisi ulsterilaisvaikutteisine sanavarastoineen ja connachtilaisine kielioppeineen ihanteellinen kompromissi niin ääntämisen kuin monien muiden piirteittensä osalta.

Vanhojen murreoppaiden uusintapainoksiakin on saatu markkinoille kiitettävästi, joskin niillä on paha tapa rajoittua milloin minkin murteen käytäntöihin siinä määrin, että kielen standardisoinnin kannalta ne eivät välttämättä toimi riittävän hyvin. Tyypillinen esimerkki on Tomás de Bhialin sinänsä kiintoisa ja tarpeellinen idiomikokoelma ”An Cabhsa”, joka ilmestyi viisi-kuusi vuotta sitten: en ole ihan varma siitä, onko de Bhialin rautalangasta vääntäen selittämä yhdistelmäprepositioiden ”fá dhéin” ja ”fá choinne” merkitysero todellakin laajemmin pätevä, onko kyse vain de Bhialin omasta kotimurteesta (joka tietenkin on se kaikkein pienin eli Ring of Waterfordin iiri), vai peräti hänen henkilökohtainen päähänpinttymänsä.

Tomás Ó Máillen ”An Béal Beo”, joka on alkujaan ilmestynyt kolmikymmenluvulla, on sekin kallellaan tekijän kotimurteeseen päin: Tomás Ó Máille oli syntyjään Connemaran suunnalta ja painotti tietenkin sikäläisen kielenkäytön osuutta, mikä ei toki ole huono asia, kun otetaan huomioon, että se sentään on nykyään lukumääräisesti vahvin murre. Tilanne, jossa kouluiiri edelleenkin tuntuu perustuvan tarpeettoman yksipuolisesti munsterilaiseen sanavarastoon (vaikka etelän murteiden verbipäätejärjestelmä on taidettu hylätä jonnekin matkan varrelle), on melkoisen anomaalinen, kun Ulsterin ja Connachtin murteiden syntyperäisiä puhujia on selvästi enemmän. En voi sanoa tekeväni havaintoja minkään laajan aineiston pohjalta, mutta iiriä vieraana kielenä oppineiden kirjailijoiden – tyypillinen esimerkki on Lorcán Ó Treasaigh – kielenkäytössä on vähemmän connemaralaista vaikutusta kuin odottaisi; Ó Máillen connemaralaispainotteisen kielioppaan luulisi parantavan tilannetta jossain määrin.

Toisin kuin esimerkiksi de Bhialin ”An Cabhsa”, Ó Máillen opas ei ole mikään aakkosellisesti järjestetty sanaluettelo selityksineen, vaan selittää sanat ja idiomaattiset ilmaukset kontekstissaan, mikä on huomattavasti tehokkaampaa oppimisen kannalta kuin sanakirjamaisuus. Kirja on jaettu lukuihin, joissa käsitellään eri elämänalueet lähinnä perinteisen agraariyhteisön näkökulmasta. Kaikki, jotka ovat koskaan lukeneet iirinkielisiä maaseutuomaelämäkertoja, tietävät hyvin, että niissä kaikissa on vähintään yksi turpeenkiskontaa käsittelevä luku, joten siltä ei tietenkään vältytä tässäkään kirjassa.

Vaikka Ó Máille onkin tukeutunut pääasiassa omaan murteeseensa, hän viittaa mielellään vertailukohteina myös mm. muinaisiiriin ja skottigaeliin. Sitä vastoin esim. monet Ulsterin iirin keskeiset erityispiirteet näyttävät olevan hänelle tuntemattomia. Esimerkiksi serkkusuhteista puhuttaessa Ó Máille mainitsee yksinomaan standardikieleksi hyväksytyn järjestelmän, jossa sanaa ”col” – sen perusmerkitys on ”avioeste” – seuraa kollektiivinumeraali, joka ilmoittaa, monenko ihmisen ketju sukupuussa on henkilön ja hänen serkkunsa, pikkuserkkunsa ym. sukulaisensa välillä. Ulsterin järjestelmää, jossa sukulaisuuden ”mittayksikkönä” käytetään sukunimien etuliittteenäkin tunnettua sanaa ”ó”, alkuperäiseltä merkitykseltään ”pojanpoika, lapsenlapsi”, tämä kirja ei näytä tuntevan.

Murrepohjan provinsialismin ohella tärkeim ja itsestään selvin moite tällaisen kirjan kohdalla on, että se kuvastaa menneiden aikojen agraariyhteiskuntaa ja että kirjan antamat tiedot ovat vain vaivoin sovellettavissa nykymaailman elämään. Näkisin kuitenkin tämän teoksen puutteiden olevan muualla. Tomás Ó Máille ei sillä tavalla enää edustanut vanhaa Gaeltachtin elämäntapaa kuin klassusten iirinkielisten maaseutuelämäkertojen kertojaminät: hän oli akateemisesti kouluttautunut Connemaran poika, jollaiselta kirjan ensimmäisen painoksen ilmestymisaikoihin varmasti odotettiin suuria, kun tehtävänä oli iirin muovaaminen uudelleen intellektuaaliseen luomis- ja opetustyöhön soveltuvaksi ”arm aigneksi”. Siksi ”An Béal Beo”-teostakaan ei voida pitää minään puhtaan kansankielen lähteenä, vaan ainakin jossain määrin oman aikansa kielipoliittisten tavoitteiden muistomerkkinä.

Elävää kansankieltä kirjassa toki on yllin kyllin, se on koko teoksen selkäranka. Erityisesti arkipäivän työmenetelmien kouriintuntuvalla kuvauksella on varmasti paljon annettavaa idiomaattista iirin taitoa tavoitteleville, kouluiirinsä jo osaaville kielen opiskelijoille, jotka kuitenkaan eivät välttämättä jaksa lukea folklorekokoelmia eivätkä Gaeltacht-omaelämäkertoja.

Kuten aina, toimituksellisista periaatteista voidaan olla useampaa kuin yhtä mieltä. Iirin standardi on määritelty suunnilleen yhtä väljästi kuin nynorskin, mutta se ei tunnetusti ole estänyt ainakaan Ulsterin murteen puhujia ja harrastajia julistamasta valtionkustantamo An Gúmin kustannustoimittajia neuvostosensoreiksi ja punakynäfanaatikoiksi, jotka pyyhkivät pois ja korvaavat toisilla kaikki Ó Dónaillin sanakirjan lyhennetystä versiosta puuttuvat sanat ja taivutusmuodot silloinkin, kun niillä on pitkä perinne maakunnan murteella laaditussa kaunokirjallisuudessa. Ulsterilaisten kitinää on sikäli helppo ymmärtää, että eteläisempien murteiden kummallisuuksiin An Gúm suhtautuu huomattavasti suvaitsevaisemmin.

Ainakin An Béal Beo olisi kaivannut hieman itsevarmempaa ja standarditietoisempaa sensoria. Joiltakin osin kirjan toimittaneen Ruairí Ó hUiginnin omintakeisia ratkaisuja voi toki ymmärtääkin, vallankin silloin, kun hän jättää tekstiin sellaisen murteellisen muodon, johon Ó Máille perustaa oman selityksensä sanan etymologialle – tosin Ó hUiginn myöntää esipuheessaan itsekin, että Ó Máillen etymologiat eivät aina ole nykykäsitysten mukaisia. Silti pitäisin valitettavana sitä, että Ó hUiginn on jättänyt tekstiin ilman tällaisia perusteita jonkin verran täysin murteellisiksi katsottavia kirjoitustapoja, joilla mielestäni ei ole maakunnan omien kirjailijoidenkaan teoksissa riittävää perinteen oikeutusta. Verbin ”síothlaigh/síothlú” Ó Máille kirjoittaa ”séalaigh/séalú” oman murteensa ääntämystä noudattaen: sana tarkoittaa periaatteessa ”suodattaa, soluttaa, suodattua, asettua, saostua”, mutta kuvaannollisesti myös ”menehtyä, kuolla”, erityisesti puhuttaessa sairauteen tai vanhuuteen menehtymisestä vuodelevon lopuksi. Koska kirjoitustapa ”séalaigh” on onnistunut hiipimään connachtilaisten murteiden tutkijana ansioituneen Tomás de Bhaldraithen englanti-iiri –standardisanakirjaan, sitä voi vielä katsoa läpi sormien; mutta en oikein osaa pitää hyväksyttävänä sitä, että Ó hUiginn on säilyttänyt sellaisen täysin murteellisena pidettävän kirjoitustavan kuin ”saltairt” (pro ”satailt”, verbaalisubstantiivi verbistä ”satail”, joka tarkoittaa ”polkea, sotkea jalkoihinsa”), johon en muista painetussa iirissä aiemmin törmänneenikään.

Sinänsähän murreuskollisuudesta on iirinkielisissä kirjoissa paha mennä nipottamaan, vaikka pidänkin ärsyttävänä keekoiluna sitä, että englanninkielisissä miljöissä kasvaneet iirinkielisen kirjallisuuden amatöörit jäljittelevät oikeinkirjoituksen ja sanavaraston osalta jotain hyvin spesifistä murretta, mutta syyllistyvät lauseopin puolella anglisismeihin ja luvattomiin alkeisvirheisiin, jotka pahimmillaan ovat omiaan karkottamaan syntyperäisiä lukemasta äidinkieltään. Mielestäni kuitenkin An Béal Beon kaltaisten kielenhuolto-oppaiden pääasiallinen tehtävä on nimenomaan standardikielen jalostaminen ja rikastuttaminen kansankielisillä vaikutteilla, jolloin kirjan tulisi sitten kyllä tarjota apua niillekin, jotka eivät muuta osaa kuin standardi-iiriä, sen sijaan että standardisoidun koulukielen ja elävän maalaismurteen välistä kynnystä ehdoin tahdoin pidetään korkealla. Haluaisin siis, että toimittaja olisi nykyaikaistanut teoksen oikeinkirjoitusta jonkin verran kovemmin kourin. Jos Ó Máillen omien kirjoitustapojen katsotaan olevan niin välttämättömän tärkeitä tutkijoiden tutkia, ne voidaan kyllä ilmoittaa alaviitteissä, mutta teoksessa, joka on luonteeltaan pikemminkin normatiivinen ja preskriptiivinen kuin deskriptiivinen ja dialektologinen tai dialektografinen, sellainen provinsiaalinen kirjoitustapa kuin ”saltairt” ei ole oikeassa paikassa. On melkoisen ärsyttävää, että monet luonteeltaan paikallisiksi, murre- ja regionaalikirjallisuudeksi laskettavat kaunokirjat ja folklorekokoelmat ovat joutuneet huomattavasti An Béal Beota ankarammin standardisoiduiksi, vaikka niiden kohdalla aitoa murretta jäljittelevän kirjoitusasun varjeleminen olisi ollut paljonkin perustellumpaa. Näyttääkin siltä, että An Gúm, vaikka siellä riittääkin ammattitaitoisia kustannustoimittajia, ei noudata mitään selkeästi perusteltua linjaa sen suhteen, miten pitkälle oikeinkirjoitusta kuuluu lähentää standardiin minkäkin tyyppisissä teoksissa. Jonkun pitäisi varmaan mennä sinne selittämään, mikä ero on deskriptiivisyydellä ja preskriptiivisyydellä.

Muuten Ó hUiginnin toimitustyössä on toki paljon kiittämistäkin. Niiltä osin kuin Ó Máillen työssä on korjattavaa, hän on kiinnittänyt alkuperäisen tekstin puutteisiin huomiota. Sanahakemisto on tärkeä osa tällaista kirjaa, ja se vaikuttaa parin pistokokeen perusteella hyvin laaditulta. Tarpeellinen on myös kasvinimien luettelo – tosin aukkoinen – johon kuuluvat tietysti myös latinankieliset nimet.

Jos An Béal Beolla on vikoja, ansiot ovat melkoiset. Tekijä paneutuu useaan otteeseen kartoittamaan iirinkielisten sanojen merkityskenttiä ja niiden takana olevia käsitejärjestelmiä ja –hierarkioita, mikä tietysti auttaa kielen sisäistämisessä verrattoman paljon paremmin kuin sanojen ja niiden määritelmien mekaaninen luetteloiminen niitä toisiinsa suhteuttamatta. Erityisesti Ó Máille kiinnittää huomiota iirin sanojen erottamiseen niiden tavallisimmista englanninkielisistä käännösvastineista, kuten odotettavissa onkin: lukekaa hänen kommentaarinsa sanaan ”barra” merkityksessä ”hyötykasvit”. Kieltä hyvinkin osaavalla on oppimista hänen selityksistään. Adjektiivien merkityksiä Ó Máille havainnollistaa mielellään siteeraamalla runoja ja lauluja. Tähän tosin sisältyy se riski, että runokielen ja tavallisen puheen erot hämärtyvät. Muistaakseni se oli Gearóid Stockman, joka taannoisessa oikeakielisyysoppaassaan ”Cruinneas Gramadaí agus Corrfhocal Eile” kiinnitti huomiota siihen asiaan, että iirin opiskelijat tekevät usein virheitä kopulan käytössä, koska ovat kansanlaulujen sanoituksista oppineet runokielen taiteellista vapautta noudattavia lauserakenteita, jotka eivät asiaproosassa käykään laatuun. On aika selvää, ettei edes lukutaidottoman kansanlaulajan ja värssynikkarin käyttämä kieli sanojen merkitysten ja idiomatiikankaan kannalta ole samaa iiriä kuin proosapuhe; ja olisikin suotavaa, että perinteisen kansaniirin eri tyylikerrostumia ja niiden eroja tutkittaisiin enemmän.

Kaiken kaikkiaan An Béal Beo on puutteineenkin kauan odotettu ja tervetullut uusintapainos. Sekä iirin tutkijoiden että kielen harrastajien olisi paras hankkia itselleen tämä kirja. Ja jos käytätte sitä niin ahkerasti kuin sitä kuuluisi käyttää, hankkikaa kulumisen varalta samalla varakappale, tai seitsemän.

Ó MÁILLE, Tomás: An Béal Beo. Ruairí Ó hUiginn a chóirigh an t-eagrán nua seo. An Gúm, Baile Átha Cliath 2002.