Kauhea kommunistinen kirjasuositus

Nimimerkki Kris-titty epäilemättä paheksuu hirveästi tätä vallan kauheaa kommunismia, mutta paatuneena maanpetturina kehtaan kuitenkin suositella niin hirvittävää kirjaa kuin Martin Gilbertin The Righteous - the Unsung Heroes of the Holocaust. Kuten hyvin tiedämme, Saksa oli puolellamme kunniakkaassa Jatkosodassamme, joten on syvästi epäisänmaallista ja taistolaismaista ottaa liian yksityiskohtaisesti selvää puhtaiden aseidemme jalon liittolaisen puuhista sodan aikana; ylipäätäänhän vain minunlaiseni alhainen punikki tässä maassa ollenkaan alentuu lukemaan mitään haShoahia käsittelevää. Oikean, isänmaallisen suomalaisen mieleen tällaisten turmiollisten lukemistojen vilkaiseminenkaan ei juolahtaisi. Hyi, hyi minua. Olen paha, paha, epäisänmaallinen, vieläpä oikein filosemiitti, kuten muuan Pekka Siitoimen aateveljistä minua kutsui taannoisessa sähköpostissaan. Onneksi meillä on näitä jaloja kristittyjä, jotka minua paremmin sisäistävät sen, mitä miehen on vääräuskoisille tehtävä. Muuten, se hänen ystävättärensä, joka niin säikähti ahdasta ja sotkuista kämppääni, että pani välit poikki, lopetti lemmenlirkuttelut, alkoi uhkailla minua poliisilla ja levitteli ilmeisesti kirjeenikin kaiken maailman nähtäväksi, oli ilmeisesti jossain määrin myös natsi: minulla oli puolalainen kirja nimeltä Czy Bóg byl na stronie Niemców ("Oliko Jumala saksalaisten puolella"), joka käsitteli puolalaisten partisaanien daremne bohaterstwo, tyhjiin valunutta sankaruutta (koska saksalaisia vastustaneet Armia Krajowan partisaanit joutuivat sodan jälkeen kommunistien vankiloihin); ja kun käänsin kirjan nimen neidille, tämä vastasi aivan automaattisesti kirjan nimen kysymykseen: "Oli". Tyttö olikin muuten kova saksalaisten ihailija ja innoissaan saksan kielestä, koska harrasti saksalaisia viiksihevibändejä. (Terapiapanoihin suostunut ystävättäreni huomauttikin nauraen, kuultuaan että olin vehdannut savonlinnalaisen kuvataidelukiolaisen kanssa: Olitko todella niin pahassa puutteessa?)

No, vittuilu sikseen ja asiaan. Martin Gilbert on brittiläinen "hovihistorioitsija", jolle on uskottu Winston Churchillin virallisen elämäkerran kirjoittaminen, mutta polttouhrihistorioitsijana - muistutan, että Holocaust-televisiosarja oli aikoinaan nimeltään suomeksi Polttouhri, ja jos Euroopan juutalaisten joukkotuholle tarvitaan oma termi, niin olkoon se vaikka sitten Polttouhri, mutta tuon tympeän anglisismin sijasta käytän mieluummin hepreaa, onhan se tavallaan asianosaisten oma kieli - siis polttouhrihistorioitsijana Gilbert on käsittääkseni jokseenkin tunnustettu nimi. The Righteous - siis Vanhurskaat, hepreaksi termi kuuluu xasidei umot ha'olam, vanhurskaat ("hasidit"!) maailman kansakuntien joukossa - tarkoittaa juutalaisia avustaneita ns. "arjalaisia", tai pitäisikö sanoa kristittyjä. (Onko tuo ilmaus vanhurskaat kansakuntien joukossa muuten Raamatusta? Pitää kai lukea Vanha Testamenttikin taas kerran. Tällä hetkellä minulla kyllä ei ole muutakaan hepreankielistä lukukirjaa kuin juuri se, Biblia Hebraica Stuttgartensia, mutta jopa minulla on vielä toistaiseksi tiettyjä vaikeuksia heprean verbimuotojen tunnistamisessa, eikä sivu viikossa -lukutahti kuulosta oikein, heh, produktiiviselta. Niin että eiköhän lueta Testamentti jollain hepreaa ymmärrettävämmällä kielellä, kuten islanniksi tai iiriksi. Puolankielistä Raamattua minä jumalaton en tietenkään koskaan ole tullut hankkineeksi.)

Kirja on tietysti ennen muuta suunnattu nuorille ihmisille, jotka haluavat ihanteita ja esikuvia elämäänsä - ja nykysuomalaisen uusisänmaallisuuden vastapainoksi se olisikin aiheellista käännättää meidänkin kielellemme. Tietysti kaikenlaiset Kuopion-takaiset "kris-titityyt", joille juutalaisten suvaitseminen merkitsee ennen kaikkea Israelin kulloisenkin hallituksen lyhytnäköisimpien törttöilyjen kritiikitöntä tukemista, suojaavat itsensä tuumanpaksuisella lyijykerroksella moiselta kirjallisuudelta, varsinkin siltä epämiellyttävältä kysymykseltä, olisiko lukijassa itsessään miestä tai ihmistä nousta vastustamaan lakisääteistä fasistista pahuutta (ja tällä kertaa tarkoitan nimenomaan sitä oikeaa fasismia), varsinkin jos olosuhteet olisivat itäeurooppalaiset, eli miehittäjä ampuu rutiinitoimena kaikki, joiden havaitaan suojelevan juutalaisia. Tai jos tätä sovelletaan hieman ottamalla huomioon Suomen tilanne sodan aikana: olisiko itsestä ollut vastustamaan kommunistista vallansiirtoa ja miehitystä? Kaikenlaiset pikkuoikeistolaiset sun muut kerskurit kyllä mielellään vastaavat kysymykseen myönteisesti; mutta isänmaallisuudellaan leventelevät ja rehentelevät juntit ovat yleisesti ottaen mentaliteetin puolesta isänmaan vastenmielisintä ja opportunistisinta skunkkiainesta, juuri sitä porukkaa, joka miehityksen sattuessa olisi "viisaasti" ja "järkevistä käytännön syistä" heti ängennyt miehittäjän tukijoukkoihin. Joskus tosiaan toivoisi tähän maahan ryssän miehitystä ihan vain siksi, että saisi nähdä, miten nopeasti nämä isänmaallisuuttaan julistavat haisunäädät kääntäisivät takkia.

Gilbertin luettelemat vanhurskaat olivat kuitenkin yleisesti ottaen hyvin tavallisia ihmisiä. Toiset kuuluivat tietysti juutalaismyönteisesti asennoituneisiin protestanttisiin lahkoihin - eräs ukrainalainen baptisti suunnilleen kiitti polvillaan Jumalaa, että oli saanut kunnian majoittaa juutalaisia taloonsa aikana, jolloin näitä vainottiin. Suurin osa näyttää kuitenkin olleen hyvin arkipäiväistä väkeä, jotka sattuivat näkemään, kuinka jotakuta hakattiin avoimesti kadulla poliisin vain virnuillessa vierestä, jolloin asianomaisen takaraivossa naksahti: Ei perkele tollaista tartte katella. Esimerkiksi amerikkalainen Varian Fry, joka käsittääkseni oli jonkinlainen liikemies tai faijan rahoilla Eurooppaan seikkailemaan lähtenyt keikari, näki Berliinissä vähän ennen sotaa jotain tällaista ja päätti tehdä jäynää natseille - eihän tuollaista voinut sietää. Fryn jäynä pelasti hyvinkin parinkymmenen tuhannen ihmisen hengen. Hähä. Siitäs saitte. - Mutta Fry oli sikäli etuoikeutetussa asemassa, että häntä uhkasi vain maastakarkoitus, muttei mikään kuolemantuomio. Jos hänellä vielä oli suhteita kaikenlaisiin valtaapitäviin tahoihin rapakon takana, hän saattoi tuntea olonsa jokseenkin turvalliseksi.

Tuntuu siltä, että monet näistä ihmisistä eivät koskaan olleet erityisemmin joutuneet edes tekemään kovin mutkikkaita eettisiä ratkaisuja elämässään. Kun sitten tuli aika pelastaa jonkun henki, sekään ei ollut mikään vaikea eettinen ongelma. Totta kai herra Goldsztajn piilotetaan meidän ullakolle. Jos saksalaiset tulevat ja ampuvat? - no, sellaista se on, joskus käy niin. Voihan hengenpelastusta yrittäväkin hukkua kauhoessaan ulapalle avuksi hädässään huutavalle, mutta se riski on aina otettava.

Hyvin ikävä ajatus on, että jos jokin natsipuolue tai vastaava porukka kaappaisi vallan nyky-yhteiskunnassa, vainon uhkaamaa väestönosaa olisi paljon vaikeampi piilotella ja suojella. Sodanaikainen vanhurskaus oli pitkälti mahdollista sen takia, että esimerkiksi väärennetyillä henkilöllisyyspapereilla oli mahdollista selviytyä. Nykyisen huipputekniikan olosuhteissa se ei enää onnistuisi.

Ja muuten: en minä usko, että itsekään olisin välttämättä ollut kyllin rohkea tekemään niin kuin miehen kuuluu. Mutta toisaalta: minä olen juuri sellainen ihminen, jonka päässä saattaa naksahtaa, myös juuri tuolla tavalla.