Objektiivinen todellisuus

Kokkarinen itkee taas omassa nettipäiväkirjassaan, että humanistit eivät myönnä luonnontieteen olevan paras mahdollinen tapa kuvata objektiivista todellisuutta. En ihan tarkkaan tiedä, mikä hänen parkuunsa on syynä, mutta vanhana kemianopiskelijana, joka nyt on ruvennut vakavissaan pohtimaan mahdollisuutta hankkia uutta yleissivistystä korkeamman matematiikan ja teoreettisen fysiikan alalta, en koe sanottavia vaikeuksia myöntää, että esimerkiksi lujuuslaskelmien laatiminen on koko pätevä tapa tehdä sellainen silta, joka ei romahda jokeen kun rovasti Roivas ajaa siitä yli Ladallaan. Mutta mitä täytisen iloa minulle on tästä objektiivisesta todellisuudesta tai sen tuntemisesta, kun joka tapauksessa joudun tutkimaan nimenomaan subjektiivisia ilmiöitä, kuten kieltä tai historiaa?

Luonnontieteet antavat toki vaikkapa rikostutkijalle arvokasta raakadataa esimerkiksi siitä, tuliko luoti uhrin ohimoon läheltä vai kaukaa, edestä vai alhaalta. Mutta läheskään aina tämä raakadata ei ratkaise asiaa. Tarvitaan myös arkikokemusta, jotta osattaisiin pusertaa raakadatasta ulos informaatio ja sanoa, tappoiko uhri itsensä vai murhattiinko hänet. Ja niiltä osin kuin humanistisissa tieteissä on järjen hiventäkään, niissä on kyse nimenomaan arkijärjen soveltamisesta. Parhaat filosofit ja teoreetikot, esimerkiksi vaikka Juri Lotman, ainoastaan pukevat arkijärjen sanoiksi.

Muistan omilta kemistiajoiltani sen nolon tosiasian, etten omilla aivoillani osannut päätellä sitrushedelmien olevan vahingollisia hampaille, vaan söin appelsiineja - nuoren opiskelijapojan kannalta halpaa, hyvää ja terveellistä ruokaa - valtavat määrät ja ihmettelin sitten miksi jatkuvasti pitää käydä hammaslääkärissä. Kas, vaikka osasin piirtää hienoja rakennekaavoja ja tehdä labrassa analyysejä, en kuitenkaan osannut hyödyntää luonnontieteellistä tietoani arjessani sen vertaa, että olisin tajunnut sitrushedelmien olevan happamuutensa vuoksi vielä vahingollisempia hampaille kuin makeiset. Ja pidän oireellisena sitä, että olen oppinut soveltamaan kemian tietämystäni (joka on aika suureksi osaksi vielä tallella: kääntäjän hommissa siitä on oikeasti aika paljon hyötyä, että tietää esim. sodiumin olevan suomeksi natrium ja potassiumin kalium) käytännön elämään vasta humanististen opintojen jälkeen.

Huonojen humanistien huonot puolet osoittaa Ilkka ihan riittävän hyvin, mutta valitettavasti hän ei tunnu kiinnittävän mitään huomiota huonoon luonnontiedenörttiin. En usko hetkeäkään, että olin itse nuorena nörttinä erityisen epätyypillinen ollessani rakastunut kaavojen, orbitaalien, spektrisarjojen ja stoikiometristen yhtälöiden ihmeelliseen satumaailmaan, jossa viihdyin niin paljon paremmin kuin todellisuudessa. Aivan varmasti oli ja on paljon muitakin paperilla ja teoriassa tosi hyviä luonnontieteilijöitä, jotka ovat käytännön sovellusten puolella täysin tumpeloita, koska ovat alun pitäenkin ryhtyneet tähän nörttäilyyn vain paetakseen pahaa maailmaa. Anteeksi nyt, Ilkka, mutta minusta objektiivinen todellisuus ja nämä näppynaamat eivät kuuluisi edes samassa lauseessa mainittavaksi. Tiedänhän minä, että luonnontieteitä yhteiskunnallisena ilmiönä ei saisi arvioida heidän mukaansa, koska he ovat oikeasti huonoja omallakin alallaan; mutta yhtä vähän sinun pitäisi arvioida humanistisia tieteitä niiden röökiä pummaavien surkimusten mukaan. Jos vastakkain pannaan Persmäen yläasteen fysiikanopettaja ja (hihii) vaikkapa minä, niin pelkäänpä pahoin, että luonnontieteet näyttäytyvät aika helppona puuhasteluna (älkää kuvitelkokaan, että se maikka enää muutaman vuoden rutiinin jälkeen tietää fysiikasta yhtään enempää kuin yläasteen kurssiin kuuluu: minä tiesin 15-vuotiaana kemiasta kiistatta enemmän kuin yksikään yläasteaikaisista opettajistani); ja jos Ilkkaa verrataan Persmäen yläasteen ruotsinopettajaan, niin pidän (Ilkan ruotsintaidosta tai sen puutteesta mitään tietämättä) aivan mahdollisena, että Ilkka pystyy päihittämään sen ruotsinopettajan jopa tämän omalla alalla (ei ainakaan ole mitään syytä, miksi Ilkan kaltainen mies ei voisi salaa lukea Göran Häggin Svensk litteraturhistorian taskupainosta iltapuhteinaan ja merkitä sen marginaaleihin rasteja niiden kirjojen kohdalle, jotka hänen tulee lukea saadakseen vielä aukottomamman kokonaiskuvan Ruotsin kirjallisuudesta).

Tietysti Ilkkaa hämää tässä humanististen alojen raivostuttava taipumus skolastiseen loiskiehuntaan: esimerkiksi Jyri Puhakaisen kirjoja pidän itse tieteellisesti täysin arvottomana ja merkityksettömänä muotivillityksenä, ja Julia Kristevan "kielitieteellisille" kirjoituksille löytyy tosiaankin lähin vastine tov. Stalinin samalta alalta väsäämistä tutkimuksista. Humanistipuolella on liian helppo päästä guruksi täysin jonninjoutavaa potaskaa suoltamalla. Mutta tämä johtuu siitä, että normaalitiede kuhnilaisessa mielessä on aliarvostettua ja kaikki haluavat tehdä tieteellisen vallankumouksen: enemmän arvostetaan sitä, joka pieraisee kokoon uuden kielitieteellisen teorian (jonka käytännön sovellettavuus ei välttämättä ole niitä kaksisimpia), kuin sitä, joka kokoaa pitkän kenttätyönsä tuloksena ulgomambungalon sanakirjan Ulgomalandiassa työskentelevien kehitysauttajien tarpeisiin.

Mutta palataan nyt siihen humanistiseen tutkimukseen vielä parilla sanalla. Luonnontieteiden ja insinööritieteiden tarpeellisuutta ei kukaan kiistäkään, mutta ikävä kyllä myös subjektiivisten, pelkästään ihmisten mielikuvissa olevien asioiden tutkiminen on yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Asia nimittäin on, että jos ne jätetään tutkimatta, myytit ja huhut ottavat niiden paikan. Olisikin helppoa, jos kaikki ihmiset voisivat nähdä maailman vain ja ainoastaan objektiivisen luonnontieteen kautta ja suhtautua esimerkiksi historiaan täysin välinpitämättömästi. Mutta jos esimerkiksi historiantutkimus lopetetaan turhuutena, se ei tarkoita, että historia unohdettaisiin kokonaan. Se tarkoittaa, että ihmiset alkavat runoilla itse omaa "historiaansa", mikä varsin todennäköisesti tarkoittaa poliittisesti värittyneiden myyttien ja suoranaisten valheiden kertomista kavereille "historiana". Jonkin verran vasemmistopiireissä liikkuneena tiedän, että siellä on erittäin vahva valmius uskoa mikä tahansa vihjailu, valhe tai huhu, jolla voidaan vähänkin kyseenalaistaa Suomen puhtoisen sotasankaruuden, hm, sanotaan vaikka "meemi": jos joku pystyisi osoittamaan suomalaisten joukkoraiskanneen tai tappaneen kaasulla Itä-Karjalan venäläisiä jatkosodan suomalaismiehityksen aikana, olisin itse eturivissä ilkkumassa kaikkia isänmaallisia oikeistolaisia (ja tiedän ihmisiä, joille sitä ei edes tarvitse todistaa, koska he uskovat moiseen muutenkin). Vastaava pätee muutettavat muuttaen mitä suurimmassa määrin oikeistopiireihin, joilla on omat halunsa, tarpeensa ja tarkoituksensa "parannella" historiankirjoitusta. Ainoa tapa pitää nämä vastakkaiset ryhmät edes joten kuten samassa todellisuudessa ja saman yhteiskunnan katon alla on järjestää edes joten kuten tai jossain määrin puolueettomaksi katsottava taho tutkimaan historiaa ja antamaan siitä epäpoliittinen valtavirtanäkemys - jollei objektiivinen, niin edes konsensuaalinen.

Muuten: nuorten naisten usko horoskooppeihin ei kokemukseni mukaan mitenkään riipu siitä, ovatko he humanistisella vai luonnontieteellisellä alalla. Naiiveimmin horoskooppiuskoisin nuori naistuttavuuteni on luonnontieteilijä, ankarimmista tuntemistani rationalistineidoista yksi on ollut psykologi ja loput valtiotieteilijöitä ja sosiologeja. Horoskooppiusko on osa naistenlehtikulttuuria, ja naistenlehtikulttuurin ote nuorista naisista on niin vahva, että opintojen aikana omaksuttu rationalismi ei sitä yksin kirvoita. Naisella ei ole mitään erityistä vaikeutta olla luonnontieteellisessä tutkimustyössään tiukka rationalisti ja silti uskoa horoskooppeihin. Hän saattaa jopa uskotella itselleen, että astrologialle voidaan löytää luonnontieteellisiä perusteita, mutta koska asia ei oikeasti kiinnosta häntä riittävästi, hän ei yksinkertaisesti vaivaudu soveltamaan luonnontieteellistä rationalismia siihen. Ei hänelle ole mikään periaatekysymys olla johdonmukainen: vapaa-aikanaan hänelle on luultavasti tärkeämpää olla naiskulttuurin hyväksytty jäsen kuin luonnontieteilijä.

Ihmiset ovat ikävä kyllä yleensä juuri tällaisia, Ilkka: se luonnontiede on heille vain näppärä apuväline hyvien siltojen rakentamiseen ja työpalkan ja elannon ansaitsemiseen, ei kaiken läpäisevä maailmankatsomuksellinen periaate; ja kun ihminen on oma epärationaalinen itsensä, niin elämä samassa yhteiskunnassa pitkälti epärationaalisten olentojen kanssa voi meille kyynisille älyköille olla hieman helpompaa, jos vaivaudumme ymmärtämään, sietämään ja humanistisen tieteen keinoin myös tutkimaan ihmisten irrationaalisia käyttäytymismuotoja. Jos puhe on vaikka toimivan demokratian pystyttämisestä johonkin Irakiin, niin on äärimmäisen helppo sanoa, että asiat siellä olisivat heti tolallaan jos kaikki luopuisivat hölmöistä ja irrationaalisista uskonnoistaan ja muuttuisivat simpsalapimpsa kunnon luonnontieteellisiksi rationalisteiksi. Se nyt ei vain oikein ole käytännössä minkään väärti lause, koska todellisuudessa irakilaiset eivät sellaisiksi muutu kuitenkaan, ja pragmaattiselta kannalta on pieni pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja hyväksyä, että suuri osa irakilaisista, ehkä enemmistö, inom en överskådlig framtid pysyy jumalaan uskovina irrationalisteina, eikä sille käytännössä oikein voi mitään, paitsi miettiä, minkä tyyppisellä koululaitoksella skeptisyys ja luonnontieteet voitaisiin ujuttaa kasvavan irakilaispolven mieleen, mieluiten niin vaivihkaa, että vanhemmat ja mullahit eivät huomaa.