Oikein sammuttaminen

Mark Rosenfelderin aina ajankohtaisilta sivuilta löytyi taannoin linkki amerikkalaisessa Slate-nettilehdessä julkaistuun artikkelisarjaan Irakin demokratisoimisesta. Ylipäätään amerikkalaisten liberaalien lehdissä, vallankin American Prospectissa, on viime vuosina käyty hyvin korkeatasoista keskustelua demokraattisista ja oikeusvaltiollisista periaatteista (ne Pete Peltolat sun muut nettipellet, jotka tutustuvat poliittisen historian termistöön ensimmäiseksi amerikkalaisten libertaristien nettisivuilta, tietäkööt, että rule of law on suomeksi "oikeusvaltio"). Ceterum censeo on merkki länsimaisen demokratian kriisistä niin Yhdysvalloissa kuin laajemmaltikin, että joku ylipäätään voi väittää American Prospectia "äärivasemmistolaiseksi", mutta sellaisiakin heittoja on kuultu. Toki ymmärrän, miksi amerikkalaisella oikeistolla on tarve levittää tällaisia valheita: samasta syystä kuin suomalainen oikeisto mustaa suomenruotsalaisia ja ruotsinopetusta, eli kun ei voi sensuroida vääriä mielipiteitä, täytyy pyrkiä edes de facto -sensuuriin ja rajoittaa väärien mielipiteiden saatavuutta epäsuorin keinoin.

Mutta asiaan: artikkelisarjassa korostetaan, että vapaiden vaalien pitäminen on mahdollista vain vakaissa oloissa. Vapaat vaalit eivät siis luo vakaita oloja. Juuri sorrosta vapautuneet ihmiset äänestävät luultavasti valtaan uudenlaisen sortajan, koska heillä ei kerta kaikkiaan ole kokemusta muunlaisesta poliittisesta elämästä kuin diktatuurista, ja kun ei ole oikeusvaltiota eikä vähemmistösuojaa, ojasta allikkoon siirtyminen on väistämätöntä.

Demokratiahan nimenomaan ei ole eikä voikaan olla kansanvaltaa siinä mielessä, että kansa hallitsisi. Pikemminkin demokratian ideana on avoimesti tunnustaa kansan ja sen hallitsijoiden välinen ristiriita ja luoda mahdollisimman hyvät rekrytointi- ja konsultointikanavat tämän ristiriidan jatkuvaksi liennyttämiseksi. Rekrytointikanavien kautta tavallista kansaa siirtyy koko ajan hallitsijoiden joukkoon, konsultointikanavien kautta hallitsijat voivat jatkuvasti neuvotella kansan kanssa.

Kaikki yritykset luoda tätä demokratiaa suorempi ja aidompi kansanvalta ovat johtaneet totalitarismeihin. Ne ovat lähteneet siitä, että on olemassa ja määriteltävissä jokin kansan alkuperäinen, vieraantumaton ja aito tahto, joka edustuksellisen, parlamentaarisen demokratian prosesseissa laimenee ja liudentuu olemattomiin. Valitettavasti ne algoritmit, joita on kehitetty "kansan aidon, vieraantumattoman tahdon" määrittelemiseksi, ovat loppujen lopuksi olleet säännöllisesti sortavampia ja armottomampia kuin edustuksellinen parlamentarismi "rämettyneimmillään", koska se, mitä yksittäinen ihminen tahtoo, on aina algoritmin teorioiden mukaan jossain mielessä epäautenttista ja vieraantunutta.

Jos minä esimerkiksi haluan Neuvostoliitossa perustaa perheyrityksen tai oman lehden taikka lukea Tohtori Zhivagoa sensuroimattomana, niin Puolue sanoo, etten minä oikeasti tällaista voi haluta, koska tällainen halu on vain merkki vieraantuneisuudestani: sitten kun kovalla kilvoituksella pääsen sinuiksi oikeiden halujeni kanssa, haluan perheyrityksen sijasta tehdä työtä jyrsijänä Atomobombovskin raskasmetallikombinaatissa, oman lehden sijasta haluan lukea hyviä uutisia mielenkiintoisesta Pravda-lehdestä, ja Zhivagon asemesta haluan lukea toveri pääsihteeri Brezhnevin jännittävää sotamuistelmakirjaa "Vaatimattomuuden itseylistys eli: Kuinka minä pelastin Neuvostomaan ja koko maailman fasistien kynsistä toveri Stalinin hiukan avittaessa".

Vastaavasti: jos minä Natsi-Saksassa haluan rakastella juutalaista vaimoani ja pelastaa hänet joutumasta kaasukammioon, niin Puolue tietää minua paremmin, etten minä oikeasti sellaista voi haluta, vaan juutalainen salaliitto on saastuttanut ja degeneroinut minut niin, etten enää osaa haluta niitä asioita, joita minun kelpo arjalaisena kuuluisi haluta. Sitten kun olen parantunut vieraantumisestani, se ilmenee niin, että jätän akkani mielelläni kaasutettavaksi ja otan itselleni pulskan vaalean baijerilaisneidon.

Jatketaan: jos minä libertaristinettipelle Matti Linnanvuoren utopiassa haluan sosiaalista turvallisuutta ja olen valmis maksamaan siitä veroja, niin Puolue tietää taaskin minua paremmin, mitä oikeasti haluan, eli ryhtyä yrittäjäksi villissä kapitalismissa, ja jos en tätä älyä haluta, osoitan vain olevani sosialistisiin dogmeihin kangistunut vanhan maailman jäänne, joka libertaristisessa maailmassa onneksi pyyhkiytyy pois kaikkien kaikkia vastaan käymänä sotana ilmenevän evoluution valintapaineen tieltä. (Samoin kuin stalinismissa, myös linnanvuorelaisessa utopiassa vapaus on nimenomaan välttämättömyyden oivaltamista ja sisäistämistä.) Ja lopuksi: jos minä Suomalaisuuden liiton ja muiden hurrivihaajien parhaassa mahdollisessa maailmassa kehtaan olla sitä mieltä, että ruotsin kielen osaaminen avaa suomenkieliselle tarpeellisia uusia mahdollisuuksia ja että kieli tämän vuoksi tulisi pitää kaikkien nuorten suomenkielisten ulottuvilla, todistan vain olevani pakkoruotsittaja, ts. henkilö, joka on vieraantunut kansan oikeasta ja autenttisesta tahdosta. Ja koska hurrivihaajien algoritmin mukaan kansaan kuuluvat määritelmällisesti kaikki, jotka vastustavat ruotsin kieltä, ja kansan vihollisiin (heitä ei tosiaankaan edes nolota käyttää tätä stalinistista iskusanaa - alkaa näyttää yhä ilmeisemmältä, että he saavat niin rahaa kuin muitakin vaikutteita itärajan takaa) ne, jotka eivät vastusta, minä kelpaan kansaksi ja kansanvallan harjoittajaksi vain luopumalla mielipiteistäni.

Yhtenäistä "kansan tahtoa" ei siis määritelmällisesti ole olemassa muualla kuin totalitaristien aatoksissa. Ainoa hyväksyttävä "kansan tahto" syntyy vain vallanpitäjien, kansalaisjärjestöjen, työmarkkinajärjestöjen ym. kompromissina, jonka kompromissiluonne tunnustetaan ja joka on siksi aina tarvittaessa neuvoteltavissa uuteen uskoon - jos kompromissi on huono, paremmat kompromissit ovat aina toivottavia. Huonomaineiset lehmäkaupat ovat siis määritelmällisesti demokratian välttämätön seuraus ja tarpeellinen työkalu. (Se, että lehmäkauppoja ja kompromisseja niin halveksutaan ja paheksutaan, kuuluu asiaan - näin varmistuu, että joku voimassa olevaan kompromissiin tyytymätön aina haluaa paremman kompromissin, jolloin kehitys kehittyy edelleen eikä yhteiskunta jähmety.)

Totalitarismille on luonteenomaista, että jokin politiikan piiriin normaalisti kuuluva asia nostetaan politiikan ja poliittisen päätöksenteon yläpuolelle, yleiseksi totuudeksi: näin esimerkiksi kommunismin ennaltamäärätty käsikirjoitus historialle (feodalismi -> kapitalismi -> sosialismi -> kommunismi), natsismin rasismi, Linnanvuoren libertarismi tai hurrivihaajien käsitys, jonka mukaan Suomella on jonkinlainen luonnollinen velvollisuus olla yksikielinen riippumatta siitä, onko kaksikielisyydestä hyötyä yksilölle ja/tai yhteiskunnalle. Nykyisin suurin totalitarismin uhka on tietysti liiketalous-"tieteellisten" "tosiasioiden" nostaminen päätöksenteon yläpuolelle, olkoonkin että esimerkiksi ns. isänmaallisuuteen, ns. maanpuolustushenkeen ja ns. naisasiaan liittyy uhkaavia totalitaristisia piirteitä. (Naistenlehtien vulgäärifeministinen "tasa-arvo"-diskurssi on - nuoremman itseni kaltaisten pelkurimiesten ja myötäilijöiden suosiollisella avustuksella - hivuttautunut pitkälti hegemoniseen asemaan valtavirtatiedotusvälineissä.)

Onko islam nyt sitten väistämättä totalitaristinen? Ja miten estetään Irakin valuminen islamilaiseen totalitarismiin?

Historia osoittaa toki, että islam on ennenkin kyennyt toimimaan verraten vapaiden ja sivistyneiden yhteiskuntien uskontona. Tommi Perkolan joskus heittämä herja, että muka islamin kultakausi olisi ollut kahdenkymmenen vuoden pituinen jakso Córdoban kalifaatin historiassa, jonka hänen aina kammoksumansa "humanistien" kansainvälinen salaliitto olisi poliittisen korrektiuden ajamana paisutellut suureksi historialliseksi epookiksi, on tyypillinen rasistinen myytti ja kuvaa vain hänen yksiulotteisen insinööriluonteensa kyvyttömyyttä edes mielenkiintoisena ajatusleikkinä miettiä sitä ajatusta, että mikään muu kulttuuripiiri olisi koskaan edes ohimenevästi voinut olla länttä edellä - tämän pohtimiseenhan sisältyy sen epämiellyttävän mahdollisuuden hyväksyminen, että meidänkään kulttuurimme ei olisi pysyvällä ja lopullisen voittoisalla edistyksen uralla, vaan että se voisi oikeasti joskus tulevaisuudessa syrjäytyä johtoasemasta jonkin murjaanimantereen plutkuhuulien noustessa kehityksen kärkeen. (Ja kyllä vain, tähän syrjäytymiseen kuuluisi oleellisena osana se, että plutkuhuulet omaksuisivat matemaattis-luonnontieteellisen skeptisismin, kun taas meidän yhteiskuntamme unohtaisi niin insinööritieteet kuin luonnontieteetkin ja siirtyisi kokonaisuudessaan mystiikkaosastolle.) Mutta yhtä typerää olisi romantisoida islamia ylenmäärin. On esimerkiksi mahdollista ajatella asia niin, että hellenistisen tieteen renessanssi islamilaisessa maailmassa johtui pikemminkin alkuaikojen islamin intellektuaalisesta ja teologisesta ohuudesta kuin tämän uskonnon mistään sisäänrakennetusta suvaitsevuudesta. Muslimit joutuivat valloitussotiensa myötä kosketuksiin rikkaan hellenistisen kulttuurin kanssa, ja islam meni avuttomaksi ja hämilleen tämän kulttuurishokin edessä. Niinpä tieteet ja taiteet saattoivat kukoistaa pikemminkin islamista huolimatta kuin minkään suuren suvaitsevuuden vuoksi - siitä yksinkertaisesta syystä, että ankara ja elitistinen pappissääty, 'ulamá, ei vielä ollut kehittynyt eikä konsolidoitunut nykyiseen muotoonsa eikä se ollut kehittänyt systemaattista teologiaa kyllin pitkälle voidakseen käyttää sitä tieteellisen skeptisismin (ei "skepsismin", om jag får be) vaientavana suukapuladiskurssina. Siinä vaiheessa kun islamilainen teologia kykeni tähän, se nousi vähitellen hegemoniseksi diskurssiksi, sanoisin suorastaan: hegemoniseksi intellektualismiksi, hegemoniseksi tavaksi hankkia yhteiskunnallista asemaa ja arvostusta koulutuksen kautta (ja uusintaa sitä koulutetun yhteiskuntaluokan diskurssiin osallistumalla), jolloin kilpailevat intellektualismit (= tieteellinen skeptisismi siinä muodossa kuin sitä islamilaisessa maailmassa ilmeni) joutuivat väistymään sen tieltä.

Siinä missä protestanttinen kristinusko painottaa yksilön kokemusta Jumalasta ja Raamatun ilosanomasta sekä yksilökohtaista uskonratkaisua, islam painottaa koulutetun 'ulamá-pappiseliitin valtaa päättää niin moraali(teologi)sista kuin juridisistakin kysymyksistä: islamissa ei ole kovin selvää rajaa lain ja teologian välillä, ja tämä merkitsee, että pahimmassa tapauksessa kaikki oleelliset lainsäädännön kysymykset voidaan viedä ja viedäänkin totalitaarisesti pois kansanedustuslaitoksen ratkaistavista, sharian eli Jumalalta ilmestyksenä saadun ehdottoman lain korkeampiin sfääreihin. Toisaalta myös läntiset demokratiat perustuvat yleensä ajatukselle, että voimassa oleva perustuslaki on tavallaan Jumalalta annettu: esimerkiksi Saksan liittotasavallan Supo on nimeltään Verfassungsschutz eli perustuslain suojeluvirasto, ja poliittinen järjestö, joka perustuslakituomioistuimen päätöksellä julistetaan perustuslaille vihamieliseksi (verfassungswidrig), joutuu poliisitoimien kohteeksi kuten rikollisjärjestö. Eikö shariakin sentään voitaisi rinnastaa länsimaisen demokratian perustuslakiin? Ainakin on hyvin kuviteltavissa "islamilainen" demokratia, jossa sharian asema olisi samantyyppinen kuin länsimaisen perustuslain, jolloin sen absoluuttisia moraali-imperatiiveja tietenkin olisi pehmustettu laein, asetuksin ja sovellusohjein.

Rosenfelder huomautti, että juuri nyt irakilaiset luultavasti haluavat itseään hallitsemaan jonkin lännenvastaisen ja uskonnollisen porukan, ja heidän kuuluu myös saada, mitä he haluavat - sillä ehdolla, että heillä on mahdollisuus heittää se porukka mäkeen jahka he kyllästyvät. Tätä varten tarvitaan perustuslaki ja yhteiskunnallisia instituutioita, jotka huolehtivat siitä, että sen uskonnollisen porukan valtaa rajoittaa jatkuvasti oppositio, joka saa äänensä kuuluviin ja jonka kanssa on pakko tehdä kompromisseja.