Kavala Albion iskee jälleen!
Dónall Ó Maolfabhail kirjoittaa Beossa brittivakoojien toiminnasta Irlannin tasavallassa. Näyttää siltä, että Irlannin armeija ja poliisi (An Garda Síochána, joka muuten olisi parempaa iiriä muodossa Garda na Síochána - se tarkoittaa oikeastaan "Rauhankaartia" tai "Rauhanvartijaa", mutta iirin síocháin voi viitata myös yhteiskuntarauhaan ja yleiseen järjestykseen, ja järjestyksenpito on iiriksi rauhanpitoa) on solutettu aika kattavasti brittiagenteilla. Tässä on kyse siitä ilmiöstä, joka ilmenee käänteisellä tavalla niin, että brittiarmeijan irlantilaissyntyiset tai -mieliset soltut loikkaavat IRA:han - molemminpuolisesta riippuvuudesta. Kaikesta keinotekoisesti ylläpidetystä kaunasta huolimatta Irlanti ja Iso-Britannia ovat monenlaisilla siteillä kiinni toisissaan, joista vähäisin ei suinkaan ole kaksoiskansalaisten (Tony Geraghtyn kaltaisten) suuri määrä. Ja kaksoiskansalaisuudesta seuraa lojaalisuuskonflikteja - tästä syystähän mm. Heynon Jouko paheksuu kaksoiskansalaisuuden sallimista.
Ó Maolfabhail vihjaa, että 1970-luvun alussa Baile Átha Cliathissa (Dublinissa siis - opetelkaa iiriä, nynnyt) tehdyn suuren lojalistien pommi-iskun (niitä harvoja kertoja kun Irlannin tasavallan puolelle tehtyjä iskuja) jälkeen gardat vitkastelivat kummallisesti pystyttäessään tiesulkuja, niin että tekijöillä oli mukavasti aikaa päästä livohkaan. Eli se rúnpháirtíocht, se rúnpháirtíocht taas...ilmeisesti hän vihjaa, että britit (ja heidän yhteistoimintamiehensä Garda Síochánan riveissä) olivat jotenkin sotkeutuneet niiden jytyjen posauttamiseen. Ó Maolfabhail toteaa myös, että Irlannin tasavallassa ei ilmeisestikään ole minkäänlaista poliisiosastoa tai muuta elintä, jonka tehtävänä olisi seurata brittivakoojien toimintaa maassa. Siksiköhän, että irlantilaiset pysyttelevät mieluummin poissa häikäilemättömien james bondien tieltä kuin uhmaavat suurvallan ylivoimaisia tiedustelupalveluita, varsinkin kun Bond ampuu aivot pellolle jos pienen rääpälemaan kansalainen tulee häiritsemään?
Niin tai näin, en voi tässä yhteydessä olla ottamatta puheeksi 1981 kuolleen Annraoi Ó Liatháinin hillittömän hauskaa Déisen (tai Ring of Waterfordin, jos niin haluatte) murteella (Holmqvistin Jonaksen lempimurre muuten) kirjoitettua romaania Nead na gCreabhar - paras suomennos lienee "Syöpäläisten pesä". Romaanin päähenkilönä ja kertojana toimii oikea kävelevä jännäriklisee, jota voisi elokuvaversiossa esittää vaikkapa Bruce Willis - hän voisi lopputekstejä varten iirintää nimensä muotoon Brús de Bhailis. (Tosin de Bhailis on oikeastaan Wallace-nimen iirinnös. Niin, ja iirinkielisen lauluperinnön suuria säilyttäjiä oli muuan Colm de Bhailis, joka ehti syntyä 1700-luvun puolella, mutta eli kyllin vanhaksi jättääkseen muistamansa värssyt perinnöksi iirinkielisyysliikkeelle - muistaakseni Cló Iar-Chonnachtan valikoimista löytyy paksu nuottivihko hänen laulujaan nimellä Amhráin Choilm de Bhailis.) Annraoi Ó Liatháinin sankari on kuitenkin irlantilainen, joten hän on nyrkkeilemisen lisäksi kokeillut myös papiksi opiskelemista, mutta saanut kenkää Maigh Nuadista (Maigh Nuad eli Maynooth on se paikka, jossa sijaitsee Irlannin pappiskorkeakoulu, tosin sen nettisivuilla viitataan mm. iiriä puhuvien homojen järjestöstä Gaeilgeoirí Aeracha Aontaithe tehtyyn tutkimukseen, joten kovin ohjelmallisesti katolinen se korkeakoulu ei enää liene - se voitaneen lukea vain yhdeksi coláisteksi Irlannin kansallisessa korkeakouluverkostossa Ollscoil Náisiúnta na hÉireann) - muistaakseni se meni niin, että romaanin sankari veti jotain luennoitsijaa ns. daijuun. Kelpo Tony Halme -meininki siis. (Mitähän Tony Halme on iiriksi? Antoine Ó hAilm?)
Joka tapauksessa tämä veikko saa romaanin alussa salaisen tehtävän: joukko brittiläisiä erikoisjoukkojen miehiä, tai mitähän vakoojia nyt lienevätkään, on villiintynyt Irlannissa, ja heidät pitää hoidella pois kuljeksimasta niin, että vihreän saaren rauhalliset asukkaat eivät joudu kärsimään kavalan Albionin poikien häikäilemättömyydestä. Henkeäsalpaavan jännittävien ja jossain määrin myös seksiin päin vihjaavien vaiheiden jälkeen sankarimme tietysti lähettää vaikuttavalla räjähdyksellä nämä englantilaisille ominaisella tavalla tunteettomat roistot Winston Churchillin seuraan hiiltä lapioimaan.
(Entä kenestä Brúsille vastanäyttelijä? Fadhb ar bith! - nou roplem! Näyttäviä kaunottaria tietenkin iirinkielisistä piireistä löytyisi joka lähtöön ja useampaankin jännityselokuvaan, sen voin taata - alkajaisiksi vaikka meikäläisen ikätoveri, seksikkäästi Ulsterin murretta ääntävä kohtalokas tummaverikkö Deirbhile Ní Churraighín. Lääh!)
Mikä moisessa tappo- ja verikirjassa sitten on niin hillittömän hauskaa - sen lisäksi, että iirinkielisen toimintajännärin lukeminen on jo itsessään veikeähkö kokemus? No jaa, alkuun vaikka se, että Annraoi Ó Liatháinilla on selvästi jonkinasteinen pilke silmäkulmassa noiden toimintajännärikliseiden suhteen. Tuo entinen teologian opiskelija kovapintaisena tappaja-agenttina on jo ideana niin hulvattoman irlantilainen, että sille on pakko taputtaa käsiä; ja nuo villiintyneet englantilaiset ovat selvää parodiaa siitä englantilaisten itsensä keskuudessa levinneestä kliseestä, että irlantilaiset ovat wild Irish, millä hetkellä hyvänsä riehaantumaan kykeneviä kesyttömiä apinoita.
0 turpaankerjuuta:
Lähetä kommentti
<< Himaan